Onneksi olkoon! Saavutimme Ylikulutuspäivän tänä vuonna huhtikuun alkupäivinä eli me suomalaiset kulutamme laskennallisen osan maapallon luonnonvaroista vauhdikkaammin kuin valtaosa muusta maailmasta. Kuulumme yhä kulutuksen kärkimaihin.
Häh! Ei siinä tietenkään ole mitään juhlimista, sanoo moni. No ei olekaan. Asian juhlimisen ajatus on yhtä absurdi kuin kuluttamiseen liittyvät harhaiset, maailmaa ja meitä pyörittävät, uskomukset. Niitä ei kuitenkaan kyseenalaisteta samalla tavalla.
Miksi ei? Mikä ihme saa meidät uskomaan kuluttamisen autuuteen ja elämään sen mukaisesti?
Ainakin kaksi harhaista uskomusta. Toinen on jokaisen iholla ja identiteetissä, toinen on rakenteissa ja vallassa. Tässä kirjoitan tuosta ensimmäisestä. Myöhemmin palaan talouskasvun ja kuluttamisen kohtalonyhteyteen.
Kulutan, siis olen!
Kuluttamisen tuomaan onnen harhaan on hyvä tarttua, koska kuluttamisesta syntyy tunteita, joita jokainen voi tuntea omassa kehossaan. Miksi kuluttaminen tuntuukin niin hyvältä?
Siksi, että olet olemassa, kun kulutat. Kuluttamisen juju ei ole vain siinä, että saamme “tarpeellisia” tavaroita tai palveluja. Siitä on tullut osa ihmisten identiteettiä eli sitä, mitä jokainen meistä kokee olevansa. Kuluttaminen tuo mukanaan arvostusta toisten silmissä. Joskus sanottiin “mitä syöt, sitä olet”. Yhtä hyvin voidaan sanoa “mitä kulutat, sitä olet”.
Itsensä löytäminen ilman kuluttamista ei ole tuskaton polku.
Itsensä löytäminen ilman kuluttamista ei ole tuskaton polku. Monta kertaa olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, kun en vie (turhia) tavaralahjoja keski-ikäisten syntymäpäiville (joilla on jo liikaa kaikkea), omista autoa, käy jatkuvasti konserteissa tai tartu trendiruokiin. Ahdistuksen ja häpeän tunteet ovat opettaneet myös haastamaan näitä hetkiä. Ensin tuntea, sitten hymyillä lempeästi ja hyväksyä ne. Ei ole helppoa.
Meihin on iskostettu usko, että uudet tavarat ja jatkuva kuluttaminen tuovat mukanaan onnen. Hetkeksi se voi sen tehdä ja uuden laukun omistaminen pelastaa päivän. Pirullisuus on siinä, että tarpeet eivät koskaan tyydyty. Aina jollain tutulla, naapurilla tai somessa seuratulla on enemmän ja paremmin. Ikiliikkuja on valmis.
On kuitenkin harhaista olettaa, että kuluttaminen on ihmisellä geeneissä ja yhtä välttämätöntä kuin syöminen tai juominen.
Savukkeet – nuo vapauden soihdut!
Kiinnostavia vastauksia löytyy usein historiasta. Tunnettu brittiläinen taloustieteilijä Tim Jackson piirtää mainiossa kirjassaan Post Growth. Life After Capitalism aikajanaa ja historian käänteissä tehtyä ratkaisua, jonka “hedelmistä” nautimme – ja saamme vatsanväänteitä – tänään.
Aloitetaan tarina 1920-luvun lamasta Yhdysvalloissa. New Yorkissa koettiin vuonna 1929 raju pörssiromahdus, jota on kutsuttu kuvaavasti myös ylituotannon kriisiksi. Öljyn ja kivihiilen myötä tulleet teknologiset innovaatiot lisäsivät tuotantoa niin paljon, että kulutus ei pysynyt enää perässä. Tämän seurauksena iskivät kaikki tutut laman ikävyydet koko voimallaan: hinnat putosivat, luottamus heikkeni, investoinnit vähenivät ja työttömyys kasvoi. Vasta toisen maailmansodan sotateollisuus onnistui kampeamaan maailmantalouden takaisin raiteilleen.
Tämän tarinan kannalta on kiinnostavaa se, miten USA:ssa lähdettiin ratkaisemaan 30-luvulla tuotannon ja kysynnän epätasapainoa ja polkua pois lamasta. Sen sijaan, että olisi pyritty kohti tasapainoa hillitsemällä tuotantoa, lähdettiin kasvattamaan kysyntää.
Syntyi kokonaan uusi teollisuudenala luomaan ihmisille tarpeita, joita janota. Syntyivät mainonta ja markkinointi sellaisina kuin me ne nykyisin ymmärrämme. Toinen merkittävä brittiläinen uuden ajattelun taloustieteilijä, Kate Raworth, kuvaa kirjassaan Doughnut Economics. Seven Ways to Think Like a 21st Century Economist , miten psykoanalyysin luojan Sigmund Freudin veljenpoika Edward Bernays oivalsi, että ihmisiä ei saa ostamaan mainostamalla tuotteen ominaisuuksia (Isompi! Nopeampi! Kiiltävämpi!), vaan kytkemällä tuotteisiin jokaisessa meissä syvällä olevia arvoja kuten vapaus tai valta. Bernays otti setänsä opit tehokkaasti käyttöön ja hän mm. sai amerikkalaisnaiset vakuuttumaan siitä, että savukkeet olivat heidän “vapauden soihtujaan” (tupakkateollisuuden toimeksiannosta). (107) Siitä lähtien meitä on kannustettu kuluttamaan koskettamalla syviä tunteitamme ja olemassaolomme perusteita.
Ihmisen olemisen ja elämisen ytimessä ei enää ole aidosti onnellinen elämä, vaan tyytymättömyyden poistaminen, vaikka luulemme yhä tavoittelevamme onnea kuluttamalla. Tyytymättömyyden ruokkimista varten luodaan jatkuvasti tarpeita, joita janota.
Historian tuloksena elämme aikaa, jossa kuluttaminen on niin olennainen osa identiteettiä, että emme osaa kyseenalaistaa sitä. Shoppailu piristää kummasti päivää ja uusiin tuotteisiin on kiedottu toivo paremmasta tulevaisuudesta. Uusi tavara on lupaus loisteliaammasta huomisesta ja uudistumisesta. Miksipä siihen ei tarttuisi.
Jälki on vain kovin tuhoisaa. Hyvä mittari on hiilijalanjälki. Suomalaisen hiilijalanjälki on 11 tonnia vuodessa. Globaalisti kestävä taso olisi tonni. Takuusäätiö ja Marttaliitto tekivät laskelmia kulutusvalintojen ilmstopäätöistä UseLessCompanyn kanssa ( https://www.takuusaatio.fi/julkaisu/pienituloisen-hiilijalanjalki-on-merkittavasti-pienempi-kuin-keskivertosuomalaisen/ ). Laskelmien perusteella kohtuullisella minimikulutuksella elävän henkilön hiilijalanjälki voi olla noin puolet keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä.
Mielikuvituksen maailma on rajaton
Koska kuluttaminen on osa identiteettiämme ja näytämme arvoamme toisten silmissä sen kautta, minuuden ankkurin on oltava jossain muualla, jos luovumme kuluttamisesta. Olen löytänyt vähän kuin vahingossa yhden hauskan polun pois kuluttamisesta – eikä se maksa mitään!
Kun muutin elämää kohti kestäviä ratkaisuja ja kestäviä työprojekteja, samalla se muuttui pienemmillä rahoilla elämiseksi pätkätöiden ja apurahojen voimalla.
Tämä kaikki on heijastunut suoraan siihen, mitä ja miten kulutan. Elämiseen on tullut uusi ulottuvuus, kuluttaminen on vaihtunut kuvittelemiseen.
Lapsi viettää suurimman osan ajastaan mielikuvitusmaailmassaan ja lentää toisiin maailmoihin hetkessä ajatuksen voimalla. Yhä olohuoneeni lattialla on matto, jonka tekee rakkaaksi muistot lapsuuden leikeistä. Mustan maton valkoiset salmiakkikuviot olivat koteja, talleja ja saaria, joissa ihmiset ja eläimet elivät ja kävivät toistensa luona kyläilemässä. Nyt minun tarvitsee vain katsoa mattoa, ja muistan riemun ja uppoutumisen muihin maailmoihin. Matto herää henkiin.
Kuvittelen kaukaisia hiekkarantoja ja itseni lekottelemassa niillä aurinkotuoleissa.
Minulla on muisto leikistä, mutta onko yhä kyky luoda uusia maailmoja mattoni kuvioista enää? Entä sinulla? Minne häviää aikuisen kyky kuvitella? Voin lohduksi sanoa, että sen voi kaivaa esille. Itse olen huomannut, miten kykyni kuvitella toisia todellisuuksia ja mielen vaelluksen kohteita on hiljalleen palannut.
Kuvittelen kaukaisia hiekkarantoja ja itseni lekottelemassa niillä aurinkotuoleissa. Kuvittelen pohjoisia tuntureita, lumen narinaa suksien alla ja tykkylumen painosta taipuneita puita. Suljen silmäni ja voin hiihtää siellä. Mielikuvitus antaa ajatuksille siivet ja maailma on rajaton.
Ei, minä en ole vajonnut mielikuvitusmaailmaan ja irrottanut otetta todellisuudesta. Olen vain ryhtynyt harkitsemaan, mitä minun oikeasti pitää kuluttaa ja mitä voin kuvitella. Jokaista leivosta ei tarvitse syödä, jokaista matkaa ei tarvitse tehdä. Kakun maun voi rakentaa mielensä makunystyröitä hivelemään ajatuksen voimalla ja kaukomatkan sijaan lentää etelään nojatuolista.
Etkö osaa kuvitella? En usko. Kokeile!
Tämä blogi on osa työn alla olevaa kirjaa Pieni Viisas Kirja Kestävästä Kehityksestä. ©Marja Heinonen.
Kaikki kommentit, kysymykset ja kannustukset ovat tervetulleita
