Mihin olemmekin menossa, tekoäly vauhdittaa matkaa. Mutta minne me oikeastaan haluamme olla menossa?
Kysymys nousi esiin vuoden viimeisillä Hyvän tulevaisuuden aamukahveilla, jossa aiheena oli Miten tekoäly vie meitä parempaan tulevaisuuteen.
Futuristi Perttu Pölösen mukaan meillä on visiovaje.
”Tällä hetkellä ei ole semmoista suurta tavoitetta, tarinaa tai päämäärää, mihin tämän kaiken on määrä mennä. Onko ihmiskunnan tavoite elää tuhatvuotiaaksi, tulla planeettojen väliseksi lajiksi vai ettei koskaan enää sairastuta vai mitä? Mutta tekoäly on valtava kiihdyttäjä. Nyt kysymys kuuluu, mitä kohti me halutaan, että se kiihdyttää. ”
Professori Arto O. Salosen vieraana vuoden viimeisillä aamukahveilla olivat Pölönen ja aivotutkija Minna Huotilainen.
Salonen kertoi keskustelusta teknologiajätin työntekijän kanssa.
”Jäi vaan se keskustelu mieleen, kun hän vaan totesi ohimennen, että ei meillä kyllä koodareista ole todellakaan pula tässä maailmassa, mutta yllättävän kova pula on siitä, mitä koodattaisiin. Täytyisi pystyä määrittelemään, mikä se houkuttelevan hyvä tulevaisuus on ja lähteä kääntämään kelkkaa siihen suuntaan. (–) Se keskustelu pitäisi todellakin käydä, mikä on se tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus isommin. Mitä kohti me lähdettäisiin tässä liikahtelemaan? Mikä olisi se unelma? Mutta ei siitä puhuta. Tarvittaisiin tosiaankin sellainen vetävä narratiivi, jonka mukaan lähdetään suuntaamaan tekoja.
Minna Huotilainen kaipasi tarinoita, jotka sisältävät tulevaisuudenuskoa.
”Erityisesti mä kaipaan niitä poliitikoilta. Kun poliitikkojen puhe on pelkästään sitä, että nyt meidän on pakko tehdä tätä, mulle se pakko on semmoinen sana, josta heti nousee punainen lippu. Hetkinen, että mitäs tämä pakko nyt itseasiassa tässä oikein tarkoittaa. Tuntuu, että siitä on niistetty pois kokonaan keskustelu, mitä me halutaan ja toivotaan. (–) Mun mielestä meidän pitäisi saada kaikki potentiaali käyttöön. Pitäisi saada ihmiset lähtemään niistä unelmista liikkeelle ja siitä hyvästä tarinasta.”
Visioiden tarve koettiin myös kahvien chatissa. Siellä ehdotettiin Kestävien unelmien ja villien visioiden konferenssia. Ehdotus sai noin 25 tykkäystä!
Katso videolta keskustelu kokonaisuudessaan. Sieltä löydät myös keskustelijoiden henkilökohtaiset visiot paremmasta maailmasta ja askeleet joita he ottavat sitä kohti. Koko keskustelu löytyy myös tekstimuodossa tämän artikkelin lopusta. Tekstityksen on tehnyt videota varten projektitutkija Hilma Möttönen.
Lähes 2000 kahvittelijaa nosti mukin hyvälle tulevaisuudelle
Hyvän tulevaisuuden aamukahvien vuosi 2024 oli melkoinen menestys. Aamukahveja järjestettiin kahdeksan, ja osallistujia Zoomissa oli yhteensä 1912. Tallenteita on katsottu lisäksi yli 3 000 kertaa.
Hyvän tulevaisuuden aamukahvit ovat kohtuullisen elämäntavan kohtaamisia, jossa pöyhitään vaihtoehtoisia näkymiä tulevaisuuteen. Kahvit järjestäjät ovat Ykspilkkuviis Median ja Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama SISU-hanke.
Hyvän tulevaisuuden aamukahvit palaa linjoille 2025. Tilaa tästä linkki seuraaville kahveille.
Lue Hyvän tulevaisuuden aamukahvien 3.12.2024 tekstitys tästä
[Arto:] Jep. Huomenta.
Meillä on täällä taustajoukoissa Hilma Möttönen ja minä. Me tullaan strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeesta Kohtuusratkaisuilla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea. Sitten taustajoukkoihin niin ikään kuuluu Ykspilkkuviis Median ihmiset Marja Heinonen ja Taneli Heikka. Tänään vieraina on aivotutkija ja professori Minna Huotilainen.
[Minna:] Huomenta, huomenta.
[Arto:] Ja Perttu Pölönen, joka on Finlandia-ehdokkaanakin ollut tietokirjailija ja futuristi.
[Perttu:] Huomenta, huomenta.
[Arto:] Oikein lämpimästi tervetuloa.
Me jutellaan tänään teknologioista ja ehkä kuumin peruna teknologiakentällä tällä hetkellä on tekoäly. Sitä tässä oon pohtinut, että kun teknologioiden tarkoitushan on ennen vanhaan ollut kovin selvä. Tuossa aamulla kun vettä kraanasta otti, siitä tuli mieleen, että kyllä se ollut kovin selvää, että tarvitaan teknologiaa, jolla puhdas vesi tuohon lähelle käyttäjää tuodaan. Ihan sama liittyy sähköön. Siellä on aikamoinen teknologiaverkosto takana, että pistorasiasta saa sähköä ja että se siihen tulee.
Nykyään teknologiat on hyhmäisempiä ja niitten tarkoitukset on ehkä hankalammin määrittyviä. Internet ehkä sitten perustui siihen, että luodaan yhteyksiä ihmisten välille. Siitä sen jatkokehittelynä syntyi sosiaalista mediaa. Kyllähän niissäkin tarkoitukset on jotenkin löydettävissä. Mutta tämä tekoäly on kyllä kiinnostava. Sen mielenkiintoisin puoli mielestäni liittyy siihen, että se pystyy kahlaamaan käsittämättömän määrän tietoa lävitse. Jos ajatellaan vaikka kaloja tällä planeetalla, niin tekoälyn avulla me pystytään kaloihin liittyvä tieto käymään lävitse yllättävän vahvasti ja syvällisesti muutamassa sekunnissa ja saamaan siitä ehkä ytimiin asti ulottuvaa selkoa.
Tai mistä tahansa muusta aiheesta. Eli käsittämättömän voimakas teknologia.
Jos meillä on tällaisia vahvoja teknologioita, jotka tietää monista asioista kovin paljon, paljon enemmän kuin yksittäinen ihminen, mutta ne ei tiedä itse, että ne on olemassa. Tekoäly ei tiedä, että se on olemassa. Silloin, kun ei ole tietoisuutta omasta olemassaolosta, voiko olla moraalia? Eikö se, että mä pystyn kuvittelemaan itseni sun asemaan, eikö se anna mulle mahdollisuuden kokea, kuinka mun kannattaa olla suhteessa suhun? Eli kuinka luodaan sellaisia yhteyksiä, jotka luo tuntumaa, että elämä on hyvää ja että meidän välillä on jotain luottamusta rakentavaa? Miten näihin teknologioihin pitäisi suhtautua?
Vaikka esineiden internet. Leivänpaahdin on netissä kiinni, jääkaappi on netissä kiinni. Silitysrautakin on netissä kiinni. Siinä lähtee jotenkin omassa päässä häviämään se tarkoitus. Tehdäänkö asioita vaan siksi, että ne on mahdollisia tehdä? Vai tehdäänkö niitä jotain tarkoitusta varten? Ylipäätänsä kuka niitä tarkoituksia miettii? Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Miltä tää kuulostaa? Onko se tämä ihan höyrypäistä hörhöilyä, Minna?
[Minna:] Mun on pakko sanoa, että kyllähän eri vuosikymmenillä ja vuosisadoilla sen ajan teknologia on aina tuntunut ihmeeltä ja joltain, joka voi lähteä karkuun ja saada aikaan jotain tosi pelottavia juttuja. Jos ajattelee vaikka sähkövaloa, kyllähän siitä tosi paljon varoiteltiin ja sanottiin, että se on luonnotonta. Mitä sitten tapahtuisikaan, jos kaikilla olisi sähkövalo? Kuka tahansa voisi koska tahansa vaikka valaista jonkun huoneen. Onko se edes moraalista? Mites ne muut ihmiset siellä huoneessa sitten? Kuka päättää, onko täällä nyt sitten se valo kirkas valo, lamppu loistamassa vai ei? Ei ymmärretty, mitä se sähkö on ja miten se oikein toimii. Ajateltiin, että siinä saattaa olla jotain maagista tai arvaamatonta.
Kyllähän me vähän samantapaisessa tilanteessa nyt ollaan nykyisen teknologian kanssa. Ei sitä ole ihan helppo ymmärtää ja kyllähän se aikaansaa myös sitä, että me voidaan kehitellä erilaisia kauhuskenaarioita, mihin se tästä voikaan lähteä lapasesta. Onhan meillä tietysti esimerkkejäkin, kun teknologia on lähtenyt lapasesta.
Vaikkapa ydinvoima, joka on ihan välttämätön meidän sähkön tuotannolle. Sen kääntöpuolella on sitten ydinaseet, jotka on edelleen sellainen asia, josta toivottaisiin, että sitä ei olisi olemassa. Kuitenkaan ilman ydinvoimaa me ei pärjättäisi, että nämä kääntöpuoletkin on tulleet tutuiksi. Mä en oikein usko, että on ketään sellaista tahoa, joka oikeasti suunnittelee teknologian tulevaa kehitystä, moraalia tai mitään sellaista. Siellä on se välttämätön tarve. Ne meidän esivanhemmat, jotka osasivat tehdä terävimmät keihäänkärjet, ne todellakin hyötyi niistä. Sekin oli teknologiaa. Sitten on myös sitä, että täytyyhän tätä nyt kokeilla, kun tämä saattaisi olla mahdollista. Sitä kautta syntyy tosi paljon taidetta. Tietysti tehdään erilaisia juttuja ihan vaan sen takia, että tuommoistakin voisi tehdä, tuommoisellakin asialla voisi olla jotain käyttöä tai sillä voisi haluta sanoa jotain. Sitä tehdään myös teknologian puolella.
Kyllähän kaikki, jotka teknologian parissa työskentelee, varmaan tunnistaa ilmiön, että jos joku on tehnyt… Mä olin kylmälabrassa töissä, niin siellä jatkuvasti raportoitiin kylmäennätyksiä, kuinka paljon lähemmäs absoluuttista nollapistettä oli saatu lämpötila laskettua. Mä luulen, että meissä ihmisissä piilee se, että me halutaan niitä rajoja kokeilla, vieläkö voisi mennä enemmän tuonne suuntaan. Sitä kautta voi syntyä ihan hyödytöntä teknologiaa, mutta sitä kautta voi syntyä myös jotain, mikä rikkoo aikaisemmat rajat. Ei me edes tiedetty, että me tarvitaan tuollaista, mutta nyt me oivalletaan, että tämähän onkin tosi hyvä juttu, kaikki alkaa sitä käyttää ja innostuu.
Se, että tekoäly ei tiedä, että se on olemassa tai onko sillä moraalia, niin ajattelen, että se on meidän ihmisten työväline kuitenkin. Kyllä me ollaan vastuussa siitä. Ei ehkä se yksittäinen käyttäjä, joka vähän jotain testailee, että voisiko toi tekoäly nyt kirjoittaa jotain tekstiä, vaikka onnittelupuheen. Ehkä se ihminen ei ole niin hirveästi vastuussa muuta kuin siitä, mitä valitsee siitä tuotannosta oikeasti käytettäväkseen. Mutta ne ihmiset, jotka päättää, mitä aineistoja se teknologia käyttää, mitkä aineistot sillä on käytettävissään ja onko ne aineistot moraalisesti oikein. Ei kaikki, mikä on netissä, ole totta. Eikä kaikki, mikä on netissä, ole asiallista tai sellaista, mitä me haluttaisiin, että on olemassa. Jos ne kaikki laitetaan tekoälylle käytettäväksi, silloin se on vähän samanlainen juttu kuin että me painettaisiin sanomalehtiin kaikki, mitä netissä lukee. Siinähän ei ole mitään järkeä. Me tiedetään, että se ei ole totta eikä kaikki aineisto ole edes lain mukaista.
Sitä pitää tosi paljon siivota ja se on hidasta puuhaa, mutta siihen täytyy laittaa panoksia. Siellä se moraali mun mielestä piilee.
TÄSTÄ
[Arto:] Perttu.
[Perttu:] Joo. Toi on niin kaksipiippuinen juttu.
Vähän tuntuu siltä, koska jotain voi tehdä, niin tullaan tekemään. Tekoälyn suhteen oli aikanaan pohdintaa, pitäisikö nyt hidastaa tai pysäyttää puoleksi vuodeksi tai näin. Se on tavallaan irrationaalista, koska jos joku on mahdollista jollekin, se tehdään. Kysymys kuuluu, kuka tekee, miten, kenelle ja millä ehdoin. Mä itse ajattelen, että tässä on tietynlainen löytöretkeilyn aikakausi nyt. Tällä hetkellä meidän retkikuntaa ohjaa internetyhtiöt Amerikassa. Toisaalta, kun miettii vaikka autoa.
Kun auto kehitettiin, ei ollut mitään infraa vielä tukemassa, ei ollut teitä, kaistajärjestelmiä, liikennevaloja ja vilkkuja, ei mitään. Eka tehtiin jotain ja myöhemmin luotiin se ympäröivä maailma tukemaan tätä uutta keksintöä. On vaikea keksiä, onko nyt sitten se leivänpaahdin netissä ja muuta, että mikä se ympäröivä maailma sitten olisi.
Tuo on kaksipiippuinen juttu. Mun mielestä nyt on tosi tärkeä miettiä tai olla tosi tarkka oikeastaan siitä, miten me puhutaan siitä, siis tekoälystä. Mitä metaforia me käytetään, ettei me vahingossa lahdata sitä johonkin menneen ajatuksen muottiin ja sitä kautta ei ymmärretä, mistä tässä on oikeasti kyse. Se ei ole uusi internet, se ei ole uusi sähkö. Tässä on nyt jotain muuta. Tämä ei ole työkalu vaan agentti. Se tekee sun puolesta päätöksiä. Sähkö ei tee sun puolesta päätöksiä. Se ei tiivistä, laajenna, levitä tai valikoi sulle mitään. Tämä on toimija, mikä tarkoittaa sitä, että se ottaa sulta vähän valtaa tai toimijuutta pois. Aluksi vain huomaamatta ja hauskasti. Tällä hetkellä me vielä nauretaan, kun on kuusi sormea jossain ja biisi kuulostaa vähän hassulta, kun se tehtiin tekoälyllä.
Mutta siinä kohtaa, kun NATO käyttää tekoälyä tai finanssijärjestelmää ohjaa tekoäly, niin me ei haluta, että se hallusinoi tai tekee mokia sinne tänne. Täähän on se haaste. Kun sä sanoit, että kaloista saadaan tosi tarkkaa tietoa ja näin, niin harvoin se on väärässä, sanotaan näin, mutta koskaan se ei epäile itseensä. Meillä on mahdollisuus, entä jos mä en ole oikeassa. Entä jos itse asiassa mun pitääkin päivittää näkemystä? Tää on aika tärkeä meille. Siinähän tulee just moraalit ja muut.
Entä jos on jotain, mitä en ole ihan kunnolla vielä ymmärtänyt? Se tekoälyssä on jännä, että nyt kun kysyy parhaimmiltakin eksperteiltä, mitä me ollaan tekemässä. Mitä me ollaan rakentamassa? Mikä se syy on? Mihin tämän on määrä mennä? Ottaen huomioon, kuinka isosta asiasta on kyse, luulisi, että on helppo sanoa, mitä ollaan tekemässä, mutta ei oikeastaan kukaan osaa tällä hetkellä sanoa. Meillä on jopa jonkinlainen visiovaje, sanoisin. Tällä hetkellä ei ole semmoista suurta tavoitetta, tarinaa tai päämäärää, mihin tämän kaiken on määrä mennä. Tätä on aika hyvä myös miettiä. Harvoin me tätä arjessa varmaan ajatellaan, onko ihmiskunnan tavoite elää tuhatvuotiaaksi, tulla planeettojen väliseksi lajiksi vai ettei koskaan enää sairastuta vai mitä. Mutta tekoäly on valtava kiihdyttäjä. Nyt kysymys kuuluu, mitä kohti me halutaan, että se kiihdyttää.
Onko se, tämän hetken ajatus, että vaan tehostetaan ja tuottavuutta ja kaikkea tätä lisää? Vai onko se myös jotain tärkeämpää siinä mielessä, että meillä on nyt mahdollisuus tehdä jotain hyvää, hyviä juttuja? Kyllä tässä on mahdollisuuksia, vaikka huomaan, että itse myös välillä vähän kyynistyn.
[Arto:] Joo. Aijai. Herkullista pohdintaa.
Minnan jutustelusta tuli mieleen, onko se sitä pelottavuutta ja epämääräisyyttä aiheuttava tekijä että esimerkiksi sähköä ei pysty näkemään silmillä tai tekoälyäkään ei pysty havaitsemaan aisteilla kovin helposti. Tietysti sen tekstimassaan, jonka se esimerkiksi tuottaa, sen voi havaita. Mutta se on tavallaan jossakin piilossa ja silti se on selkeästi olemassa. Ihan sama juttu oli varmaan siinä sähkössä, mikä loi suorastaan mystisyyttä, että selvästi vahva voima, mutta eihän sitä voi nähdä. Onko sitä edes olemassa? No onhan se, katso nyt, mitä se saa aikaiseksi.
Mielenkiintoista, miten meidän käsitykset asioista on muutoksessa ja millaiset mielikuvat meitä ohjaa. Iso kysymys on nyt kyllä, ollaanko me itse ohjaamassa tätä meininkiä kohti jotakin tulevaisuutta. Jos omasta mielestä olemme ohjailemassa, millainen se tulevaisuus on? Jos me ei olla sitä ohjailemassa, kuka sen tulevaisuuden tekee, joka me ensi viikolla todeksi eletään? Missä ne tekijät on? Kuka päättää vai päättääkö kaikki? Ainakin demokratiassa kai se idea on valtaa, että jokaisella olisi mahdollisuus vaikuttaa oman elämäänsä olosuhteisiin. Isoja kysymyksiä.
Mites tämä keskustelu jatkuu, Minna?
[Minna:] Mä ajattelen, et meillä on vähän samanlainen ongelma kuin silloin kun lähdettiin siirtomaita valloittamaan. Ei ollut tarpeeksi rikkaita valtioita, vaan kauppakomppaniat oli niin rikkaita, että ne pystyivät lähtemään sinne merten taakse, varustamaan laivat ja tutkimaan, löytyisikö sieltä jotain ryöstettävää tai valloitettavaa. Nyt meillä on vähän sama tilanne. Meidän valtiot on ihan hirveän paljon köyhempiä kuin teknologiayritykset, jotka tekoälyjä ja muita välineitä meille tuottaa. Siinä mielessä se demokratia on vähän rikki. Eihän me voida äänestämällä päättää mistään näistä asioista. Totta kai me voidaan hirveästi yrittää kaikenlaista regulaatiota pystyttää ja joissakin pienissä asioissa on onnistuttukin. Nyt tulee samanlainen laturi kaikkiin puhelimiin tai jotain vastaavaa. Mutta nämä isot kysymykset, mihin ja minkälaisiin kaikkiin tuotteisiin ja tarpeisiin aletaan tehdä näitä ja mitä kaikkea kehitystyötä on jo meneillään, niin eihän me siitä demokraattisesti äänestetä. Nehän on bisnespäätöksiä, jotka tapahtuu yrityksissä, joiden sisälle me ei päästä ollenkaan kurkistamaan. Se tässä on mielenkiintoista.
Jos mä ajattelen tärkeitä suomalaisia tarpeita tekoälylle vaikkapa erityisopetuksen puolella. Opettaja tarvitsisi ihan välttämättä sellaisen tekoälyn, joka antaisikin helpompia tehtäviä yhdelle oppilaalle, vaikeampia, motivoivampia tai kiinnostavampia tehtäviä toiselle oppilaalle tai kääntäisi vaikka somalin kielelle jotain oppimateriaalia siinä samalla, kun opettaja puhuu. Hahmotushäiriöiselle oppilaalle tekisi helpomman kuvan, että hän voisi ymmärtää sen saman asian. Nämähän olisi tosi kiireellisiä tarpeita Suomessa tekoälylle. Ja vielä niin, että lapsi voisi ihan omalla äänellään kysyä siltä tekoälyltä, että hei, mä en tajua tätä tehtävää. Voitko vielä selittää uudestaan? Tämmöisen tekoälyn kehittely voisi olla Suomen ja Suomen koulujärjestelmän intresseissä.
Mutta sinne on aika pitkä matka, koska meitä on vain viisi ja puoli miljoonaa, ketkä puhuu suomea. Meidän pitäisi ensin puheenymmärryksen systeemi tänne pystyttää ja sitten se systeemi vielä lapsen äänelle, että se ymmärtäisi vielä lapsenkin puhetta, lapsen tyyliä ja tapaa puhua. Ei tämmöinen nyt varmaan minkään firman intresseissä ole. Meitä on niin vähän ja tämä tarve on semmoinen, ettei kukaan odota mitään valtavia rahasummia tällä saavansa. Se on hankalaa. Jos haluttaisiin äänestää, silloin olisi tulossa tämmöistä tekoälyä. No itseasiassa me ollaan äänestetty, koska Ylehän on nyt mukana tässä Lahjoita puhetta -projektissa. Se on pitkä tie, että se saadaan ymmärtämään erilaisia tapoja puhua suomea. Sitä varten kerätään nimenomaan eri-ikäisten suomalaisten puhetta, eri murteilla ja eri puhetyyleillä ja niin edelleen. Kannattaa kaikkien mennä sinne lahjoittamaan omaa puhettansa, että jonain päivänä se tekoäly ymmärtäisi suomea yhtä hyvin kuin se ymmärtää nyt englantia.
Englanninkielisen puheen määrä on moninkertainen, millä tekoälyä on harjoitettu. Suomenkielinen vielä aika pahasti tökkii. Käännökset jonkun verran jo toimii, vaikka niissäkin on paljon virheitä. Puheenymmärrys on vielä heikoissa kantimissa. Me ei päästä ohjaamaan sitä eforttia. Mä itse ohjaisin tuohon suuntaan, jos saisi tuuppaista kehitystä.
[Arto:] Kuulostaa siltä, että me tarvittaisiin tällaisessa monimutkaistuvassa maailmassa yhä enemmän eettistä ja moraalista meininkiä. Yksinkertaiset ja helpot tarkastelukontekstithan ei edellytä eettistä pohdintaa, mutta monimutkaisuus lisää epämääräisyyttä ja epäselvyyksiä. Silloin kun on epäselvyyksiä, täytyy pähkäillä, mikä on enemmän jees kuin jokin toinen. Nyt sellaisessa tilanteessa todellakin ollaan.
Minna, hienosti kuvasit tekoälyn sovellusmahdollisuuksista, mikä ainakin olisi aikalailla jees. Sehän edellyttäisi sellaisen arvokeskustelun, mihin me käytetään mahdollisuuksia, jotka meillä on käytössä. Tämähän oikeastaan palautuu ehkä myös ihmiskuvakysymykseen. Jos me luotetaan, että ihminen on pohjimmiltaan aika hyvä, sitten varmaankin meillä ihmiset käyttää aikalailla hyviin juttuihin niin massiivista teknologiaa kuin mikä tekoäly on. Jos ajatellaan, että ihminen on pohjimmiltaan kovin paha, sitten tietysti tulevaisuus alkaa synkkenemään, koska meidän ihmiskäsitys määrittelee myös, että todennäköisesti teknologiaa käytetään kovin pahoihin asioihin ihan tietoisesti. Mun mielestä se on selvää, että nyt tarvittaisiin enemmän arvokeskustelua, eettistä pähkäilyä. Sitä ei tahdo olla.
Se tekee vähän sumusaksi tulevaisuuden. Perttu, tähän vielä jotakin nopeata ja sitten Marja vie meitä eteenpäin.
[Perttu:] Mä tartun tuohon, kun mainitsit demokratian. Ennen kuin demokratia voi toimia, niin ihmisillähän pitää olla tietoa ja ymmärrystä. Osa ongelmaa on, että tusina yritysjohtajia tällä hetkellä pitkälti päättää, mihin miljoonien ja miljardien ihmisten huomio menee joka ikinen päivä. Samaan aikaan suuri osa väestöstä ei osaa selittää edes alkeellisella tasolla, mikä on internet tai miten se toimii.
Meillä ei ole eduskunnassa tietopolitiikasta vastaavaa valiokuntaa. Edellisissä eduskuntavaaleissa ei yhdessäkään vaalikoneessa kysytty, pitäisikö meillä olla tiukempi lainsäädäntö johonkin tietoon, someen tai tekoälyyn liittyen. Meidän pitäisi enemmän nimenomaan saada ymmärrystä, mitä nämä on ja sitä kautta päästä ehkä eteenpäin. Kun mainitsit myös sähkön ja kuinka epäintuitiivista se on, osa ongelmaa on just, että vaikka mä en ole ekspertti, mä voin kuitenkin ymmärtää intuitiivisesti, miten höyrykone toimii. Siellä on painetta, on mäntä ja se puskee jotenkin mekaanisesti ja se sitten menee eteenpäin ja näin. Mutta miten joku komponentti toimii tai miten sähkö liikkuu virtapiirissä, niin mun intuitio ei millään tavalla auta mua pysymään mukana, mitä tässä tapahtuu. Ehkä sen takia tämä tuntuu hähmäiseltä ja miksi tähän tarvitaan enemmän tietoa. Intuitio ei enää auta näissä tekoäly-, sähkö- ja internetasioissa.
Tuli tuossa mieleen, kun puhuttiin, että tekoäly tietää jotain, Sekin on tosi pieni juttu ja nyanssi, mutta sehän ei tiedä mitään vaan se ohjelmisto arpoo todennäköisimmän seuraavan sanan.
Tietäminenhän on aktiivinen toiminto. Ikään kuin olisi joku, joka toimii. Meidän pitää koko ajan muistuttaa itseämme, mitä tässä tapahtuu, ettei me huomaamatta anneta sille ominaisuuksia, mitä sillä ei ole tai kohdella sitä jonain, mitä se ei ole. Esimerkiksi chatGPT puhuu minämuodossa.
Muistan, kun mä ekan kerran käytin sitä silloin vuosia sitten. Mä heti mietin, miksi ihmeessä ne on valinneet, että minä teen, minä puhun, minä sanon, koska nythän tulee menemään iloisesti sekaisin ihmisen ja koneen luoma materiaali. Jos silloin olisi päätetty, että nyt tarvitaan lingvistejä tai joitakuita miettimään, olisiko uusi pronomini, olisiko jotain uutta kielen rakenteeseen. Nyt pieni päätös voi olla vuosien, vuosikymmenten ja -satojen päästä aika iso palvelus, että pystytään erottamaan ihmisen ja koneen esimerkiksi puhe tai teksti. Jos nyt on kova kiire ja pitää mennä eteenpäin, niin ei välttämättä ehditä miettiä tämmöisiä nyansseja. Mutta yhtä kaikki, ensimmäinen vaihe on, että me saadaan lisää tietoa ja ymmärretään paremmin. Sitä kautta me pystytään myös demokraattisemmin osallistumaan näihin asioihin, jotka kuitenkin vaikuttavat meihin kaikkiin.
[Arto:] Kyllä. Ja inhimillistäminen varmaan luo sellaisen kiinnostavuuden. Kun teknologia inhimillistetään, se tulee meitä lähemmäs ja saa inhimilliset kasvot. Me tykätään siitä enemmän ja se myös koukuttaa heti enemmän.
Nythän tämäntyyppisissä teknologioissa on selkeästi addiktiivisuus sisäänrakennettuna. Sillä pidetään käyttäjää kiinni ja sopivissa kohdin, kun käyttäjä addiktoitunut, voidaan myös käyttää materiaalisti sillä tapaa hyväksi, että joutuu pikkasen eurojakin siihen sijoittelemaan. Nyt mennään eteenpäin. Marja ja Taneli, olkaa hyvä.
[Marja:] Joo, kiitos. Otetaan tähän väliin mukaan meidän suurta yleisöäkin keskustelemaan ja ottamaan kantaa tekoälyyn. Meillä on Polls. Annetaan Hilman kertoa, mitä siinä tapahtuu ja käynnistää sitä.
[Hilma:] Jes, kyllä. Jatketaan näillä tekoälypohdinnoilla. Mäpäs käynnistän täältä meille päivän äänestyksen aiheen. Kysymyksenä tällä kertaa on, miten tekoäly on vaikuttanut sinun elämääsi. Mitäs ajatuksia herättää, että suurin osa kokee, että tekoäly on helpottanut elämää?
[Arto:] Mitäs sanot tuohon, Perttu?
[Perttu:] Tuohan on aika odotettavaa.
Toki hirveästi tekisi mieli jatkokysyä, mitä ajattelet siitä. Se on ymmärrettävää, kun bussiaikataulut voi kysyä tekoälystä. Ei tarvitse avata sivuja, etsiä ja selata. Se helpotti vaikka juurikin sitä, että ei tarvinnut kirjoittaa itse puhetta ystävän juhliin. Onko se hyvää elämää, ettei tarvinnut ponnistella, nähdä vaivaa tai miettiä ystävää? Mistä me halutaan vapaaksi? Elämään kuuluu vaivannäkö ja ponnistelu. Yleensä se vaivannäkö luo merkitystä. Helpottaminen on myös vähän kaksiteräinen miekka. Mistä me halutaan helpotusta? Itse elämästäkö? (naurahtaa)
[Minna:] Tosi hyvä kysymys. Ajattelisin, että mä vastaisin, että tekoäly on helpottanut ja myös tuon, että on tehnyt raskaampaa, ainakin tämä puhuminen tekoälystä. Nuo molemmat on samaan aikaan totta. Helpottaminen on ehkä niin paljon siellä kulisseissa. Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksikaan. Aloitit siitä, että hanasta tulee juomavettä Suomessa. Sielläkin on paljon tekoälyä taustalla. On paljon teknologioita, joissa tänä päivänä tarvitaan tekoälyä ja me ei olla niistä yhtään tietoisia. Me vaan tyynenrauhallisesti avataan hana ja nautitaan siitä raikkaasta, puhtaasta vedestä. Siinä mielessä tietenkin tuo ensimmäinen on varmasti kaikkien meidän kohdalla totta, tiedetään me sitä tai ei. Sitten myös tämä tietynlainen uhkapuhe tai sentyyppinen varmasti myös nakertaa tulevaisuususkoa. Tiedetäänkö me itse asiassa, mitä täällä on tapahtumassa tai ollaanko me ohjaksissa? Mä vertaisin sitä oikeastaan kaikkien ihmiskunnan isojen murrosten tilanteeseen. Ihan oikeastihan se on niin, että ei me voida sitä syvällisesti kaikki koskaan ymmärtää. Ehkä meidän ei tarvitsekaan.
Jos mä taas vertaan siihen sähköesimerkkiin, joka on hyvin erilainen muutos tietenkin ihmiskunnan historiassa. Kun senaikaiset tutkijat puhuivat, kuinka ne elektronit liikkuu askel askeleilta eteenpäin siellä sähköjohdossa, kyllä se on sen detailitason tietoa, että eihän tänä päivänäkään meidän sähkönkäyttäjien sitä tarvitse ymmärtää tai tietää. Nythän meillä on paljon kokemusta siitä, että tiedetään, minkälaisia asioita todennäköisesti tapahtuu, kun katkaisijasta painaa ja näin edelleen. Se on saanut meidät jotenkin rauhoittumaan sen asian suhteen, vaikka vieläkin siinä voisi olla jotain disruptiivisia ilmiöitä, joita me ei tiedetä eikä tunnisteta.
Ehkä ollaan sen teknologian käyttäjinä niin alkuvaiheessa ja sitten tutkijapuhe ja ne maalailut on niin laajamittaisia, että se aikaansaa pientä ahdistumista. Jos on taipumusta semmoiseen kauhuskenaariointiin, että tulee helposti kuvitelleeksi kammottavia asioita tulevaisuudesta, niin tässäpä siihen nyt sitten on kyllä ainesta. Jos lueskelee kaikkia mahdollisia dystopioita, mitä tekoälyyn liittyy, silloin saa kyllä varmasti nakerrettua omaa mielenterveyttään kuvittelemalla, että ne kaikki toteutuu yhtä aikaa. Tämä on sillä tavalla vähän pelottavakin aihe mun mielestä.
[Arto:] Kaiken kaikkiaan, jos katsoo tätä nykytilannetta tällä planeetalla, ihmiskunnan tulevaisuutta, meidän on kovin helppo maalata synkkä näkymä tulevaisuuteen ja yhä vaikeampi maalata hyvä näkymä tulevaisuuteen. Silti vielä se hyvä näkymä on mahdollinen.
Se on todellakin niin, että peli ei ole oikeastaan millään sektorilla vielä täysin menetetty, mutta toisaalta, monien asioiden suhteen tulee kyllä kiire. Pitäisi oikeasti alkaa tekemään niitä asioita, jotka rakentaa meille ihmiskuntana hyvän tulevaisuuden. Siksi ihan kaikkea ei kannata tehdä, mitä voisi tehdä.
Tuossa oli yksi monikansallisen teknologiajätin tyyppi, jonka kanssa mä juttelin. Se oli vuosi tai kaksi sitten. Jäi vaan se keskustelu mieleen, kun hän vaan totesi ohimennen, että ei meillä kyllä koodareista ole todellakaan pula tässä maailmassa, mutta yllättävän kova pula on siitä, mitä koodattaisiin. Täytyisi pystyä määrittelemään, mikä se houkuttelevan hyvä tulevaisuus on ja lähteä kääntämään kelkkaa siihen suuntaan. Sitten samalla tiedostaa, että ei kai tässä nyt meistä kukaan sitä kelkkaa täysin voi kääntää, mutta jotain voi kuitenkin jokainen tehdä. Jos jotain kuitenkin ryhtyy tekemään sen valoisamman tulevaisuuden puolesta, jää aika hyvä fiilis itselle verrattuna siihen, että nostelee tumput pystyyn ja toteaa, että muut tämän homman vie kuitenkin ja mä yritän mennä sitten siihen mukaan. Silloin ei ainakaan lunasta paikkansa sivistyneenä homo sapiensina tällä planeetalla. Sellainen toiveikkuuden tekijöiden määrittely ja niiden puoleen oman elämän kääntäminen ja mahdollisesti vaikuttaminen yhteiskunnassa, että saadaan isompaakin liikettä kohti hyvää tulevaisuutta, sille olisi kyllä tosi paljon tarvetta. Synkistelijöitä riittää ja dystopioiden maalailu on kovin helppoa. Siihen meillä tekijät löytyy. Sitä paitsi me kyllä luetaan mielellään teoksia, joissa ne synkät tulevaisuusnäkyvät on maalailtu. Ihminen on jotenkin virittynyt sillä tapaa, että se synkkyys kiehtoo kovasti. Miltä tää kuulostaa, Perttu?
[Perttu:] Mä oon ihan samaa mieltä. Silloin, kun mä olin Piilaaksossa, tuli vastaan just näitä taitavia, älykkäitä tyyppejä, jotka kertoo tekevänsä vaikka koirien deittailuäppejä. Silloin tämä sama ajatus, että koodareista tai tekijöistä ei ole pulaa, vaan siitä, mitä tehtäisiin. Tarvitaanko me tuota?
Kyllä tässä tapa katsoa eteenpäin on muuttunut siitä, mitä oon kuullut, että mitä se on 50-60 vuotta sitten vielä ollut. Ainakin Yhdysvalloissa kun oli tämmöinen optimismi 60-luvulla. Tulevaisuutta odotettiin, oltiin siitä innostuneita. Haluttiin nähdä, mitä on edessä. Kehitystä ohjasi unelmat. Tänä päivänä jos sä alat puhua unelmista, toivosta ja kuinka innostunut sä oot tulevaisuudesta ja näin (naurahtaen), se on sinisilmäistä, naivia ja paksua. Joku saattaa sanoa, miten sä kehtaat tuolla tavalla puhua. Katso nyt meidän ongelmia ja kriisejä. Miten sä oot unohtanut kaikki nämä? Tänä päivänä tulevaisuutta ei odoteta enää. Sitä ehkä pelätään tai siitä ollaan huolissaan. Se on jotain, mikä ahdistaa. Mä luulen, että parempi tapa lähteä rakentamaan tulevaisuutta olisi, että meillä on jotain, minkä eteen ponnistella. Jotain, mihin me uskotaan. Kuin että äkkiä nämä kaikki tulipalot pitää sammuttaa, jotain pitää saada aikaan. Tuskin pyramideja rakennettiin tai kuuhun mentiin sen takia, että nyt äkkiä pitää jotain tehdä ja saada aikaan, vaan jotain tuli mahdolliseksi, sitten saatiin jengi mukaan ja sitten siihen tehtiin hirveästi töitä ja päästiin tavoitteeseen.
Nyt tekoälyn kanssa jotain on tullut mahdolliseksi, mutta just, mikä on se, mitä nyt tällä halutaan. Minkälainen olisi ihanteellinen koulu, eiks vaan? Millainen olisi ihanteellinen terveydenhoito? Millainen olisi ihanteellinen vaikka liikkuminen ja kotiasuminen? Nyt voitaisiin hakea se hyvä, mikä on tullut mahdolliseksi muun muassa tekoälyn ja muidenkin teknologioiden kautta. Ja pitää se mielessä. Mä luulen, että ihmiset saa paremman tuloksen esiin, kun on jotain hyvää, mikä liikuttaa eikä jotain huonoa, mikä liikuttaa.
[Arto:] Aijai. Tuosta tykkään.
Mun mielestä ihanteista pitää puhua siksikin, että ne todellakin määrittelee toiminnalle suunnan. Eikö se sillä lailla mene, että on kovin epäselvää, pääseekö ihmiskunta koskaan sodista eroon. Silti, eikö rauhaa kannata rakentaa joka ikinen päivä jokaisen ihmisen, koska rauha on parempi asia kuin sota? Meillä on tällaisia asioita. Sairauksiin ja terveyksiin liittyvä tarkastelu tuottaa ihan saman tuloksen. Voi olla, että kulkutaudit on riesana vielä tulevaisuudessakin, mutta silti meidän kannattaa terveyden puolesta toimia. Se keskustelu pitäisi todellakin käydä, mikä on se tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus isommin. Mitä kohti me lähdettäisiin tässä liikahtelemaan? Mikä olisi se unelma? Mutta ei siitä puhuta. Tarvittaisiin tosiaankin sellainen vetävä narratiivi, jonka mukaan lähdetään suuntaamaan tekoja. Jos me saataisiin pieniäkin tekoja samaan suuntaan, että jokainen tekisi millimetrin liikkeen samaan suuntaan, siinähän se olisi. Ei se olisi sen kummallisempaa.
Mutta tämähän on normatiivista puhetta. Nyt joku määrittelee jotakin siellä ja tällaiselle ei ole tilaa. Tälle naureskellaan, että hei nyt, nyt, nyt, nyt. Älä kerro, mitä pitäisi tehdä. Kaikki saa touhuta, mitä huvittaa. Kun vähän yritettiin ohjeistaa tiedeperusteisesti ruokavaliota, niin kauhea hässäkkä heti, että älä tule kertomaan mulle, mitä mä syön. Jos mä haluan syödä itseni sairaaksi, mä saan syödä. Jos mä haluun tätä ja tätä, niin mä saan. Tietenkin se on niin. Silti, onhan tiede aika hyvä väline määrittelemään, mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Varmaankin tällaisessa tilanteessa, missä meillä on hukassa se kertomus, joka olisi ylväs ja veisi meitä kohti hyvää tulevaisuutta, me tarvittaisi taiteita avuksi. Että pystyttäisiin yltämään meidän ajattelussa jonnekin, mihin ei ylletä ihan perinteisellä kognitiivisella hommalla.
Me tarvittaisiin sellaista näkymää, joka kurkottaa sen tavanomaisen ajattelun tuolle puolelle.
Aivotutkijana Minna, miltä tämä kuulostaa? (naurahtaen)
[Minna:] Mä ihan ihmisenäkin kaipaan niitä tarinoita, jotka sisältää tulevaisuudenuskoa ja sitä visiota. Erityisesti mä kaipaan niitä poliitikoilta. Kun poliitikkojen puhe on pelkästään sitä, että nyt meidän on pakko tehdä tätä, mulle se pakko on semmoinen sana, josta heti nousee punainen lippu. Hetkinen, että mitäs tämä pakko nyt itseasiassa tässä oikein tarkoittaa. Tuntuu, että siitä on niistetty pois kokonaan keskustelu, mitä me halutaan ja toivotaan. Jos mä ajattelen vaikka sitä, että nuoret ei uskalla, halua tai saa lapsia, se on hyvä esimerkki, että meiltähän puuttuu siis kokonaan tästä yhteiskunnasta semmoinen lapsipuhe, joka sisältäisi jotain muuta kuin väsyneitä vanhempia, ongelmia koulussa ja päivähoidossa ja niin edelleen. En mä itsekään osaa sanallistaa, miten hienoa on olla vanhempi. Mä olen saanut kaksi lasta ja mä en oikeastaan pystyisi sanomaan, että mikään muu asia mun elämässä olisi ollut hienompaa kuin se. Tämä on tosi banaalia, että mä vaan sanon näin. Mä en osaa kuvailla sitä mitenkään. Me tarvittaisiin just sieltä taiteiden puolelta niitä ihmisiä, jotka osaa selittää näitä asioita. Jos me ajatellaan vaikka meidän terveydenhuoltojärjestelmää, eihän oikeasti mikään ole hienompaa kuin se, että meillä on koulutettuja ihmisiä, jotka on empaattisia ja välittäviä, haluaa pitää potilaista huolta ja tekee kaikkensa heidän eteen. Meillä on teknologia, lääketiede, hoitotiede ja meillä on vaikka mitä, mihin on nähty valtavasti vaivaa. Yksittäisiä geenejä katsotaan siellä syöpäpotilailla ja niin edelleen. Sehän on ihan käsittämätön menestystarina. Mutta katsopa vaan mitä sotejärjestelmästä puhutaan mediassa
ja julkisessa keskustelussa. Se yksittäinen hoitaja siellä ei koskaan pääse ääneen, joka sanoo, että mä oon tehnyt mun koko elämäni kaikkein merkityksellisintä työtä, mitä maailmassa on ja se on ollut mulle tärkeää. Ei tämmöisiä haastatteluja koskaan näe missään.
Kyllä meidän täytyisi niitä unelmia kohti uskaltaa paljon enemmän mennä. Minusta on mahtavaa, että meidän suomalaisten unelmat on tosi yhteisiä. Jos vertaa muihin maihin, niin meillä on kansakuntana kyllä todella samat unelmat. Me halutaan kaikki sitä puhdasta juomavettä ja hyvää vanhustenhoitoa. Me halutaan, että meidän luonto säilyy mahdollisimman puhtaana. Meillä on niin samat unelmat, että meillä olisi todella hyvä mahdollisuus ponnistaa siitä. Jos ajattelee ihmisen kognitiivista toimintaa, sehän vaatii, että meillä on ensin lähtökohtaisesti semmoinen turvallinen ja hyvä fiilis lähtee tekemään asioita eteenpäin. Jos me lähdetään negatiivisesta ja niistä uhkakuvista, silloin me heti jo suljetaan osa meidän kognitiosta pois päältä. Siihen meillä ei ole varaa. Mun mielestä meidän pitäisi saada kaikki potentiaali käyttöön. Pitäisi saada ihmiset lähtemään niistä unelmista liikkeelle ja siitä hyvästä tarinasta.
[Arto:] Mahtavaa. Hienoa. Miten jatketaan, Taneli?
[Taneli:] No joo. Jatketaan unelmista, koska visiot, visiovaje ja ihmisten halu nähdä jotain parempaa tuntuu selvästi resonoivan tuolla chatissa. Mä haluaisin nyt vähän haastaa teitä, hyvät puhujat, henkilökohtaisen vision kaiveluun ja sen pohtimiseen, mitä kohti te menette teidän työssä ja teidän elämässä laajemmin. Minkälainen visio teitä elähdyttää, kiihdyttää ja ajaa eteenpäin? Mä mielellään myös kuulisin, mitä te teette sen eteen. Oletteko löytäneet sellaisen ikään kuin uran elämässä, että tuolla on mun visio ja tätä juttua tekemällä mä menen sitä mun visiota kohti? Tämähän on semmoinen ristiriita, joka hirveen usein ihmisiä kaihertaa, että mulla on joku visio, mutta tää duuni, tää mun arki ei anna sille mitään mahdollisuutta. Mun pitää tehdä työnantajalle sitä ja tätä ja kapitalismi vaatii multa yhä lisää kasvua, joka tuhoa luontoa ja niin poispäin. Oletteko te saavuttanut jonkunlaisen rauhan tän teidän vision ja teidän toiminnan välillä? Vai kaihertaako se teitä yhtä paljon kuin minua?
[Arto:] Sen tyyppinen kysymys Pertulle siitä.
[Perttu:] Joo, siis ihan hirveän hyvä kysymys. Vaikeat kysymykset on nimenomaan hyviä.
Mulla nyt on aika erityinen tilanne, kun pystyn työllistämään itseni. Pystyn ihan eri tavalla keskittymään niihin omiin intohimoihini. Mä joskus mietin tätä ja määrittelin sen jotenkin näin, että hyvä elämä tulee sarjasta hyviä päiviä. Ensin pitää onnistua sen hyvän päivän suhteen. Jos miettii, mistä tulee se hyvä päivä, mitä pitää tänään tapahtua, että illalla mä voin sanoa, että oli hyvä päivä? Mä joskus määrittelin sen, että jos mä oon yhden asian oppinut, silloin voin sanoa, että tämä päivä ei mennyt hukkaan. Mä olen nyt jossain määrin, jollain tavalla millimetrin pidemmällä kuin mä olin eilen. Ja niin pitkään, kun mä koen, että mä oon menossa johonkin suuntaan tai mä oon kasvamassa ja oppimassa, on helppo olla tyytyväinen, koska on vetoa johonkin. Mä en ole halunnut ankkuroida sitä johonkin semmoiseen tavoitteeseen, mitä ilman mä voin jäädä. Että mun pitäisi saada tämä, jotta mä koen merkityksellisyyttä. Se taitaa olla stoalaisten ajatus, että älä himoitse sellaista, mitä ilman voit jäädä. Oppiminen on semmoista, että mä pystyn aina kuuntelemaan paremmin muita, mä pystyn aina kysymään, tekemään vähän ekstraa, että löytäisin jotain uutta. Mulle se on ollut semmoinen. Mä voisin näyttää, tuossa on kuusi vihkoa täynnä asioita, mitä aina kirjoitan ylös, kun mä jotain keksin tai opin. Mulla on valtava katalogi seitsemän vuoden ajalta oivalluksia, metaforia ja aforismeja.
Mä huomaan, että se on mun henkinen reservi. Sieltä saa inspiraatiota ja merkityksellisyyttä kaivettua silloin, kun sitä ei ole.
[Arto:] Minna.
[Minna:] Ihan mieletön kysymys. Mä oon 56-vuotias ja mä veikkaisin, että noin kymmenisen vuotta vielä saan olla työelämässä, jos terveys kestää. Se antaa tietynlaisen perspektiivin, että mä oon nähnyt paljon vaivaa siihen, että mä oon yrittänyt saada tiedettä kaikelle kansalle kuultavaksi ja ymmärrettäväksi ja myös arvostettavaksi. Nyt nämä viimeiset kymmenen vuotta mun työuraa tulee suuntautumaan tosi paljon peruskoulun puolelle. Mä ihailen niitä ihmisiä, jotka pystyttivät suomalaista peruskoulua. Mä ajattelen, että me ollaan saman edessä nyt. Nyt me pystytetään peruskoulu 2.0:aa. Mä haluun Suomeen maailman parhaan koulujärjestelmän. Erityisesti tää taiteiden rooli siinä eli aivotutkimus yhdistettynä esimerkiksi ymmärrykseen, miten musiikki voi auttaa oppimaan ja niin edelleen. Nämä on mulle semmoisia konkreettisia, että niitä kohti mä haluan mennä. Lisäksi vielä, että ei jätettäisi ihmistä yksin. Eli että meillä ei olisi vaan se opettaja yksin siellä luokassa pärjäämässä kaikkien niitten lasten kanssa tai se oppilas yksin siellä yrittämässä oppia hädissään, vaan että enemmän saataisiin takaisin sitä yhteistä voimaa, koska me ollaan laumaeläimiä ja meillä on laumaeläimen aivot. Me ollaan kädellisiä, meillä on kädellisten aivot.
Me tarvitaan fyysisyyttä, kehollisuutta, yhdessä tekemistä ja yhteen tulemista tähän kaikkeen. Sitä mä haluan myös tuolta aivotutkimuksen puolelta nostaa. Nämä on sellaisia juttuja, jotka on mulle sitä myönteistä visiota. Mä koen, että näillä on väliä ja näillä on merkitystä. Tää peruskoulu 2.0 on tietysti myös kestävyyden kehto. Se tarkoittaa, että lapsethan meille on opettanut muutenkin paljon asioita. Suomessa lapset on opettanut perheet esimerkiksi kierrättämään jätteitä ja niin edelleen. Kyllä ne lapset meille opettaa sitten tämän kestävän elämäntavankin, kun me vaan annetaan heidän tehdä ne oivallukset siellä uudessa peruskoulussa. Kaikki mukaan kehittämään peruskoulua. OKM:n sivulla tosiaan pääsee kertomaan omia visioita aiheesta. Kutsun teidät kaikki sinne mukaan visioimaan.
[Arto:] Mahtavaa. Mulla se on ehkä sellaista jokapäiväistä syyn etsimistä siihen, miksi tämä päivä kannattaa elää. Mä huomaan, että ne syyt tulee siitä, että mä kuvittelen tekeväni asioita ja toivottavasti teenkin, joista sitten mun jälkeen elävät joskus ehkä pikkasen myönteisesti myhäillen toteaisi, että kyllä se ihan jäljillä oli. Ei nyt ihan maaliin mennyt, mutta kyllä se kuitenkin tavoitteli ihan niitä juttuja, jotka oli tavoittelemisen arvoisia. Mua auttaa se, että mä pyrin kuvittelemaan sen, mitä se mun tekemä maailma omalta osaltani olisi tulevaisuudessa. Miltä se mun maailmaan jättämä jälki näyttäisi tulevaisuudessa mun jälkeen elävien ihmisten näkökulmasta? Hyvin tiedostan sen, että se jälki on naurettavan pieni, mutta mulle se on ihan hirvittävän suuri. Se on mun elämän sisällöllinen täyteys ja se on siis suurin mahdollinen asia.
Mulla on kaksi arvoa. Mun mielestä elämän edellytysten turvaamisesta kannattaa pitää kiinni, koska se ei ole itsestäänselvyys, että elämänedellytykset säilyy. Ja kannattaa pitää kiinni sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Eli ihmiset olisi mieluummin samanarvoisia kuin eriarvoisia. Näiden kahden asian puolesta mä haluaisin elää joka päivä. Mä pyrin satsaamaan läsnäoloon. Mä oon huomannut, että se katoaa tosi helposti. Helposti pinttyy elämään sentyyppinen ajatus, että jokin parempi aina odottaa jossakin, eikä se ole tässä hetkessä. Silloin mä huomaan, että mä juoksen karkuun itseäni ja myös kaikkea sitä, mitä tässä hetkessä muutenkin on. Jos näin tekee, eihän ole koskaan sellaista elämän täydellistymisen hetkeä. Eli mulle elämä täydellistyy just nyt, jos mä näin ajattelen. Se on taas ihan mielettömän iso juttu mulle, vaikka muut voi sanoa, että toi on tuollaista piperrystä ja se objektiivisesti ajateltuna sitä onkin. Yritän aika vahvasti ajatella subjektiivisesti, mutta kuitenkin suuntaan tekojani objektiivisemmin määrittyvään todellisuuteen, joka olisi sen kaiken tiedon perustella, jota mulla on käytettävissä, hyvä tulevaisuus. Mitäs sanot vastauksista, Taneli?
[Taneli:] Mä kiitän teitä, että heittäydytte tähän näin henkilökohtaisesti. Mun tekee mieli kysyä itseltäni ja Marjalta, onko meillä tähän jotain sanottavaa, koska me esitettiin aika vaativa kysymys. Ennen sitä halusin vielä sanoa, että noin 25 tykkäystä on tullut kysymykselle chatissa, kuka järjestäisi kestävien unelmien ja villien visioiden konferenssin. Nuoret ja tekoäly mukaan. Minnalta nousi heti peukut. Se on hyvä, koska täällä kysytään myös jälkikysymys, voisiko HY isännöidä kestävien unelmien seminaaria. Oletan, että se tarkoittaa Helsingin yliopistoa. Tää on mun mielestä kiva, konkreettinen ehdotus senkin kannalta, että me ollaan mietitty, mihin Hyvän tulevaisuuden aamukahvit ja meidän omat vaivannäkömme suuntaavat ensi tuotantokaudella. Me eletään tässä viimeistä Hyvän tulevaisuuden aamukahvihetkeä tältä vuodelta ja mietitään, mitä tulevaisuudessa tehdään, niin tässä voisi olla ainakin yksi sellainen suunta, johon lähteä kehittämään.
Mutta Marja, pystytkö vastaamaan ja muistatko vielä suunnilleen, mitä kysyin? Missä sun unelmasi ja visiosi on ja miten sä sinne päivittäin kenties taaperrat?
[Marja:] No meillä on kaksi minuuttia aikaa, mutta hyvin tiiviisti koitan. Viisi vuotta sitten koin ahaa-elämyksen. Asuin Berliinissä, seurasin nuoria ja katsoin, miten he taisteli tämmöisen kestävän tulevaisuuden puolesta. Totesin, että oman ikäiseni… Me ollaan osin taitamattomuuttamme, tietämättömyyttämme sössitty, mutta meillä on rahaa ja valtaa tehdä paljon. Päätin sen jälkeen, että suuntaan vaatimattoman kaiken osaamisen eri sektoreilla sen eteen, että rakentaisin kestävämpää maailmaa. Yksi iso kiitos tästä on tullut pienien yritysten seassa, että hirveän usein, kun mä kerron tästä, niin kaksi- ja kolmekymppiset sanoo, että hienoa, tuo helpottaa niin kauheasti. Tuntuu hyvältä, että sinunkin sukupolvesi tekee jotain. En mä tiedä, miten mä oon onnistunut, mutta visio on selvä. Turhautumista paljon ja ahdistusta, mutta sitten on kehittänyt keinoja niistä hetkistä selvitäkseen. Kyllä tuntuu mielekkäältä.
[Arto:] Mahtavaa. No niin, vuoden viimeiset Hyvän tulevaisuuden aamukahvit päättää Hilma. Ole hyvä.
[Hilma:] Joo, kiitos. On ollut mukavaa seurata tätä keskustelua jälleen kerran. Tosiaan, kuten tässä tuli jo mainittua, nämä aamukahvit oli nyt tämän vuoden viimeiset. Vielä on vähän suunnitteilla, missä muodossa aamukahvit jatkuu ensi vuonna, mutta muistutukset tilanneet saa tästäkin suoraan tiedon sähköpostiinsa. Suuri kiitos tämän aamun keskusteluista Artolle, meidän upeille vieraille sekä Marjalle ja Tanelille. Lämmin kiitos osallistumisesta myös linjoilla ja aktiivisesta viestittelystä tuolla chatin puolella.
Mukavaa joulun odotusta kaikille. Kiitos.
[Minna:] Kiitos. Hei hei.
[Taneli:] Kiitokset. Moi.
