Kouluruokailussa voisi oppia kestävää elämää käytännössä

Kestävää elämäntapaa voisi opiskella kouluissa ruokailun avulla. Näin ehdotti nuorisotutkija Tomi Kiilakoski Hyvän tulevaisuuden aamukahveilla 7.5.2024.

”Kouluruokailu vaikkapa tarjoilisi ihan valtavia mahdollisuuksia ymmärtää, miten minun oma elämäni kytkeytyy globaaleihin prosesseihin ja millaisilla valinnoilla voidaan pienentää hiilijalanjälkeä”, Kiilakoski sanoi.

Hänen mukaansa ympäristökasvatus on usein sitä, että asiat opetetaan opetellaan tiedollisesti, mutta käytäntö unohtuu.

”Sitten mennään syömään puolalaisia perunoita tai ruokaa, jonka alkuperästä ei ole mitään tietoa.”

Katso linkistä tallenne Hyvän tulevaisuuden aamukahveista, jotka pidettiin Zoomissa 7.5.2024. Tekstitiedosto on luettavissa tämän artikkelin lopussa.

Professori Arto O. Salosen johdolla nuorten hyvästä tulevaisuudesta keskustelemassa oli nuorisotutkija Tomi Kiilakoski. Toinen vieraamme, ilmastodelegaatti Hanna Höijer oli valitettavasti estynyt osallistumaan tilaisuuteen.

Hyvän tulevaisuuden aamukahvit toteutetaan Ykspilkkuviis median ja Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman Kohtuusratkaisuilla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea (SISU) -tutkimushankkeen yhteistyönä.

Seuraavat Hyvän tulevaisuuden aamukahvit ovat 4.6. klo 8.30-9.30. Aiheena silloin on Mikä rooli taiteella ja kulttuurilla on hyvän tulevaisuuden rakentamisessa? Vieraat ovat Marja Huhmarniemi ja Antti Majava. Tilaa muistutukset aamukahveista suoraan sähköpostiisi. Tilaa myös Ykspilkkuvitosen uutiskirje, jonka avulla pysyt ajan tasalla uusista artikkeleista ja tapahtumista.

Lue 7.5. aamukahvien sisältö tekstimuotoisena alta.

Litteroinnin on tehnyt videon tekstitystä varten Hilma Möttönen SISU-hankkeesta.

Arto:

Niin. Oikein hyvää huomenta. Tosiaankin, Hilma Möttönen ja minä tulemme Itä-Suomen yliopistosta. Olemme mukana hankkeessa, jonka nimi on Kohtuusratkaisuilla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea. Se on strategisen tutkimuksen hanke.

Tässä hankkeessa yleistajuistamme tiedettä, ja nämä aamukahvitilaisuudet ovat yksi tapa tuoda tutkimustietoa osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tässä meillä on yhteistyökumppanina Ykspilkkuviis media. Sieltä meillä on Marja Heinonen ja Taneli Heikka mukana.

Tänään meillä on vieraana Tomi Kiilakoski, joka on nuorisotutkija. Meillä piti olla myös Hanna Höijer, joka jäi nyt jumiin Pekingin lentokentälle. Hän yritti sieltä osallistua, mutta ei onnistunut osallistumaan. Mutta tällaista elämä on. Tietysti, kun teemana on nuoret niin nyt emme pysty selkeästi nuorten äänillä puhumaan, mutta kyllähän Tomin läsnäolo nuorisotutkijana on aika hyvä juttu kuitenkin paikkaamaan sitä.

Hieno asia tässä on, että Tomi kertoi, että tänään lähti Nuorisobarometri painoon. Eli nuorisotutkimusta julkaistaan piakkoin. Tämän nyt painoon lähteneen nuorisotutkimuksen, nuorisobarometrin aiheena on nuorten katsomukset, maailmankuvat tai henkisyys.

Voitaisiin oikeastaan lähteä siitä liikkeelle ja katsoa, mihin tämä keskustelu pikkuhiljaa etenee ja lopulta päätyy. Kerro, Tomi, jotakin painoon lähteneestä Nuorisobarometrista.

Tomi:

Lämmin kiitos, Arto.

Olen tosiaan Tomi Kiilakoski Nuorisotutkimusseurassa nuorisotutkijana, vastaavan tutkijan tittelillä. Ehkä aluksi haluaisin esittää sellaiset pahoittelut, että Hanna tosiaan ei päässyt paikalle, mikä tarkoittaa, että sen sijaan, että meillä olisi ollut enemmän erilaisuutta eli diversiteettiä sisältävä paneeli, niin nyt tässä on kaksi keski-ikää lähestyvää tai siellä olevaa miestä keskustelemassa nuorten tilanteesta. Teemme parhaamme, mutta Hanna jäi tosiaan jumiin.

Nuorisobarometri lähtee tänään painoon. Vielä viimeisiä viilauksia tehdään ja sitten kaikki on valmista. Nuorisobarometria on tehty 30 vuotta. Se on osoitus, että Suomen valtiota on aina kiinnostanut nuoret. Meillä on aina ollut tietynlainen tulevaisuusnäkökulma siinä, että ymmärtämällä nuoria ymmärretään, mihin meidän yhteiskunta on menossa tulevaisuudessa.

Voisin poimia tällaisen kysymyksen, mistä olisi kiinnostavaa, Arto, keskustella sun kanssa. Pari kuukautta sitten julkisuuteen ponnahti Financial Timesin juttu, joka Suomessa herätti aika paljon huomiota. Jutussa todettiin muutamaan maahan perustuen, että naisten ja miesten välillä on syntymässä arvokuilu siten, että naiset ovat liberaalimpia ja miehet ovat keskimäärin konservatiivisempia.

Meillä kävi sillä lailla hyvä tuuri, ehkä myös se tuuri pitää ansaita, mutta me olimme kysyneet nuorten näkemyksiä, mihin he asettavat itsensä liberaali-konservatiivi-janalle. Nimenomaan arvoliberaali-arvokonservatiivi-janalle. Olemme kysyneet tätä vuodesta 2008. Voidaan katsoa 15 vuoden säikeellä, mitä tässä on tapahtumassa.

Mitä on tapahtumassa, on, että selkeästi naiset viimeisen kymmenen vuoden aikana, ehkä vuodesta 2014, mutta viimeistään 2018, heidän suuntautumisensa on menossa ylöspäin eli he ovat aiempaa liberaalimpia. Siinä, missä miehet ovat aika lailla samalla tasolla, jossa he olivat vuonna 2008.

Tämä tarkoittaa, että tässä on syntymässä sukupuolien välinen suhtautumisero, kun tämä kehitys on jatkunut jonkin aikaa. Se ei tarkoita, että olisi tapahtunut voimakas konservatiivinen käänne miehillä. Osa miehistä on siirtynyt konservatiivisempaan suuntaan, mutta koska kehitys jatkuu, sukupuolten välillä on eroja. Tämä on sama pääkaupunkiseudulla, muissa kaupungeissa ja maaseudulla. Olkoonkin niin, kuten jo tiedetään, kaupungeissa ihmiset ylipäätään ovat liberaalimpia.

Mikä tästä tekee kiinnostavaa, on, että liberaalius on yhteydessä ympäristömyönteisiin asenteisiin. Ikään kuin yrityksessä rakentaa parempaa maailmaa, yksi tapa ajatella sitä olisi sellainen, että kaikki katsotaan ilmastotieteen tuloksia ja ikään kuin reagoidaan niihin neutraalisti.

Mutta näinhän se ei tietenkään tässä poliittisessa järjestelmässä toimi vaan kysymyksessä on arvot, poliittiset identifikaatiot ja tämän tyyppiset liberaali-konservatiiviasetelmat.

Tiedetään aikaisemmista tutkimuksista, että naiset… Tilastotutkimuksessa operoidaan tällaisella kaksiarvojärjestelmällä, tosin barometrissä on kyllä 30 muunsukupuolista mukana. Mutta se johtaa sellaiseen tilanteeseen, että tällaiset ympäristökysymykset, jos ne kytkeytyvät arvoliberaaliuteen, niistä ikään kuin tulee sukupuolittuneita.

Jos tämä ero on olemassa, se tarkoittaa, että emme ole ehkä samalla lailla samassa veneessä näiden kysymysten kanssa. Luulen, että tämän arvomuutoksen hahmottaminen auttaa myös hahmottamaan tämän ajan poliittisia keskusteluja, jotka liittyy perinteisesti maskuliinisina pidettyihin kysymyksiin vaikkapa polttomoottoreista.

Esimerkiksi, pitääkö auton pitää hemmetisti meteliä ja pitääkö siitä nousta savua, pakokaasua, että se tuntuu oikealta vai mennäänkö sähköautoilla tai julkisilla kulkuvälineillä. Voitaisiin lähteä tästä liikenteeseen. Arvot eriytyvät, naiset aiempia liberaalimpia, miehet pysyneet samana. Mitä se tarkoittaa kestävyysmurrokselle ja miten sitä pitäisi käsitellä nuoren, kasvamassa olevan sukupolven kanssa?

Arto:

Erittäin syvälle luotaava tutkimustulos ja hienoa, että on pitkittäisdataa, että pystytään sanomaan pidemmän aikavälin kehityskulkuja ja tunnistamaan tällaisia trendejä.

Tulee mieleen, että nyt naisjohtajuutta tarvittaisiin Suomessa ja ehkä laajemminkin maailmalla. Saattaa olla, että tämä on itse asiassa globaali ilmiökin, ainakin jossakin määrin. Länsimaissa, teollistuneissa yhteiskunnissa liberaalimpi ajattelu ehkä on sukupuolten välillä irtautumassa, en tiedä.

Siltähän se näyttää, että jos meillä on naisjohtajuutta enemmän, niin monet sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, ja ilmastoon, luonnon monimuotoisuuteen, luonnonvarojen käyttöön liittyvät asiat olisi enemmän tapetilla ja ehkä enemmän otettu haltuun.

Tietysti iso kysymys on, miten luodaan sellaista kulttuuria tai rakennat sellaista Suomea, jossa naisjohtajuutta olisi enemmän. Miltä tämäntyyppinen ratkaisu kuulostaa, Tomi, sun korvissa?

Tomi:

Joo. Se tietysti kuulostaa varsin hyvältä. Jos ajatellaan mun poliittista ideaalia, se olisi, että meidän pitäisi saada mahdollisimman monet äänet kuulumaan. Ilman muuta sukupuolten välinen tasa-arvo on aika keskeinen asia tässä murroksessa. Jotenkin se on sellaista tässä ajassa olevaa.

Jos ajatellaan sitä poikkeuksellista huomiota, jota edellinen Sanna Marinin hallitus sai kansainvälisesti, se ei ehkä liittynyt politiikan sisältöihin vaan se liittyi mullistavaan ajatukseen, että politiikan kasvot voivat olla nuorten naisten kasvot.

Olen itse kasvanut Kekkosen ajan Suomessa. Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen, Johannes Virolainen ja sittemmin Mauno Koivisto. Tämän tyyppiset hahmot olivat ne kasvot. Pidän tuota hyvänä asiana. Itseäni kiinnostaa, kun taustani on kasvatustieteissä, miten tätä käsitellään nuorten kanssa. Olen itse ajattelut, että yksi reiluuden ja oikeudenmukaisuuden kysymys on,  kun joudumme joka tapauksessa tekemään ratkaisuja, jotka muuttavat arkielämän käytänteitä, niin miten ne tehdään sellaisella tavalla, että se on kaikille nuorille hyväksyttävää. Jotenkin siitä tulee sellainen olo, että vaikka tämä koskee minua eri tavalla niin olen mukana tässä yhteiskunnassa.

Tämähän pätee ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen yhtä lailla. Kollegani Mikko Piispa aikanaan haastatteli nuoria. Varsinkin nuorilla miehillä oli flirttailua, ei ehkä denialismin kanssa, mutta tällaisen ajatuksen kanssa, että paljonko meidän Suomessa ylipäätään pitää tehdä tälle ilmastonmuutokselle.

Mielestäni aika puhutteleva esimerkki näissä Mikon haastatteluissa oli nuori mies, jonka unelma-ammatti oli pudottaa lunta katolta. Tällainen perinteinen duunariammatti, jota hän halusi tehdä. Mutta hänen tulevaisuudenkuvissaan tuli uhkia, entä jos talvet lämpenee niin paljon, että meillä ei ole enää lunta, mitä pudottaa katolta. Silloinhan tämä tarkoittaa, ettei hän pysty olemaan unelma-ammatissaan. Tämä haastattelu sai minut jotenkin miettimään paremmin, mikä on se tapa, jolla puhutaan näistä kestävyysmurroksen, ekologisen siirtymän teemoista.

Mennäänkö konkretian tasolle lumen pudottamiseen vai liittyykö se identiteettipoliittisiin kysymyksiin, kuten vaikka kasvissyöntiin, tai kysymykseen vaikka lentämisestä, joka on Helsinki-Vantaan lähellä asuville nuorille ihan erilainen kysymys kuin heille, joilla on Helsinki-Vantaalle matkaa 700 kilometriä ja sinne ei edes pääse junalla.

Jotenkin tämän käsitteleminen sellaisella tavalla, että se purisi kaikkien nuorten tilanteeseen, pidän sitä yhtenä merkittävän asiana, että päästään tilanteeseen, kun siirtymiä tehdään ja joudutaan tekemään isoja päätöksiä, että ne tuntuvat oikeudenmukaisilta kaikille. Tulen ikään kuin huomatuksi omine kulttuureineni ja tarpeineni.

Arto:

Kyllä, kyllä. Elämä on kuitenkin subjektin kokemusta ympäröivästä todellisuudesta ja elämismaailma on meille jokaiselle omanlainen. Emme pysty toistemme elämismaailmoihin pääsemään sisään, vaikka kuinka haluttaisiin. Silti moraalin perusta on, että osataan eläytyä kuitenkin katselemaan toistemme näkökulmista tätä maailmaa ja tulkitsemaan sitä toistemme silmin. Nyt elämme tilanteessa, että tarvittaisiin muutos, sellainen syvä transformaatio, joka käsittää koko meidän olemassaolon lähtökohdat. Pitäisi mieltää ihmisen paikka maailmassa yhä enemmän niin, että me solahdamme tähän maailmaan vähemmällä väkivallalla, entistä harmonisemmin, että olisimme yhtä maailman kanssa.

Nyt sellainen ongelmatiikka, joka näyttäytyy ilmastonmuutoksena, luonnon monimuotoisuuden köyhtymisenä ja luonnonvarojen hupenemisena, se johtuu siitä, että emme ole pohtineet asiaa isommin. Emme ole miettineet, kuinka sujahtaisimme, solahtaisimme ja olisimme yhtä maailman kanssa, vaan ympäröivä maailma on ollut meille resurssilähde.

Nuorten näkökulmasta väistämättä tulee kysymykseen, että tulisi katsella vähän pidemmälle. Pitäisi tähytä aika monen vuosikymmenen päähän,  eikä vain muutaman vuoden päähän. Sellainen keskeinen ajatus kai ihmisenä olemisessa on ollut viimeisten vuosisatojen aikana, että nykyinen sukupolvi jättää seuraavalle sukupolvelle yhtä hyvät tai paremmat hyvän elämän edellytykset ja mahdollisuudet kuin ne, joista me, nykyinen sukupolvi, nautimme. Näyttää siltä, että se ei ole selvää ja sehän on epäoikeudenmukaista.

Tästä tullaan ylisukupolvisuuteen ja ylisukupolvisuuden avulla paljastuvaan eettiseen haasteeseen, miten oikeasti lähdettäisiin ratkaisemaan asioita ja mitä se tarkoittaisi mulle, mitä se tarkoittaisi sulle. Aivan ilmeisesti se tarkoittaa jotakin meille kaikille. Sehän olisi helpompaa, jos meillä olisi sellainen politiikka, että poliitikot loisivat meille olosuhteet yhteiskuntaan sellaisiksi, että olosuhteet tuuppivat meitä lempeästi parhaimpiin mahdollisiin ratkaisuihin siitä näkökulmasta, että hyvä saa jatkua. Että tulevaisuus olisi melkoisella varmuudella hyvä myös niille nuorille, jotka täällä tulee elämään pidempään kuin me vanhemmat.

Nyt jos mennään siihen konkretiaan, kun se tarkoittaa muutoksia jokaisen meidän elämässä ja muutoksia yhteiskunnan rakenteissakin, jos halutaan kestävä yhteiskunta tehdä, jossa kansalaisen kestävä elämä on mahdollista. Ne muutokset ovat tosiaan jokaiselle vähän erilaisia. Siitä tulee mielenkiintoinen jännitteisyys, että asia, joka on mulle välttämättömyys, että minun täytyy tämä homma pistää kuntoon, se saattaakin olla sulle sellainen, että ei tuo ole mulle ainakaan vielä ajankohtainen. Ehkä joskus tulevaisuudessa.

Samalla meillä on ehkä vallalla Suomessa tasaavan oikeudenmukaisuuden valtavirta. Ajatellaan, että kaikkien pitäisi tehdä jotain samaa. Eikö kuitenkin sekin ole totta, jos päämäärä on meillä kaikilla sama ja ratkaisut, joilla kuljetaan päämäärää kohti, on vähän erilaiset, niin eikös sekin ole ihan ok? Ehkä olennaisempaa olisikin ajatella systeemisesti. Systeemisessä ajattelussa yksittäisten asioiden merkitys vähenee ja päämäärän merkitys korostuu.

Nyt meillä ei ole systeemistä ajattelua valtavirta-ajatteluna vaan ajatellaan yksityiskohtaisesti, atomistisesti ja kiistellään yksityiskohtaisista ratkaisuista, vaikka olennaisempaa olisi saada pientä liikettä monissa asioissa kohti yhteistä päämäärää. Mikä olisi yhteinen päämäärä, joka olisi niin ylväs, että ollaan melko varmoja, että meidän jälkeemme elävät ihmiset ajattelevat meidän tehneen oikeita valintoja ja me säädimme omaa elämäntapaamme ja politiikkaamme siihen suuntaan, että tulevaisuus on varmistettu, että se on hyvä.  Että hyvä saa jatkua.

Miten tätä eettistä dilemmaa lähtisi ratkaisemaan? Mitä ajatuksia tämä, Tomi, herättää sussa?

Tomi:

Joo. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Niin kauan kuin asioiden ratkaisu jätetään yksilön kontolle: joutuu pohtimaan, miten hän syö, miten hän matkustaa, millaisiin käytäntöihin hän osallistuu. Me aloitettiin tämä keskustelu puhumalla kahvista ja meillä on halu kuluttaa sellaista kahvia, joka on ekologisesti tuotettua, ei riistä työntekijöitä ja haitat on minimoitu riittävän pitkälle. Kyllä kai se keskustelu jo osoitti, että kysymykseen vastaaminen vaatii aikamoista tietoa. Toki meillä on reilun kaupan merkit, jotka edesauttavat päätöksentekoa. Tämä on hankala ja pitkä tie, että en näe realistisena, että tämän pystyisi tekemään.

Olen sanoittanut sitä niin, että tehtävänä olisi muuttaa meidän käytäntöjä. Käytännöt ovat aina yhteisiä ja jaettuja, niillä on tietty historiansa. Matkustamisen käytännöt, syömisen käytännöt, mutta myös viihtymisen käytännöt. Näihin liittyy paitsi näkemys, miksi näitä asioita tehdään, myös miten niitä tehdään. Silloin kun yhteiset käytännöt muuttuvat, asiat muuttuvat aika voimakkaasti.

Tämä on tietysti helppo tehdä tilanteessa, jossa ollaan luomassa ratkaisuja. Itselleni esimerkki, jota usein käytän, on julkinen liikenne, joka on hyvin monimutkainen ja vaativa järjestelmä. Silti se toimii verrattain hyvin. Ihmiset tietävät, mitä toiset ovat tekemässä, voidaan minimoida riskejä, joita tulee, että kuljetaan henkilöautoilla 120 kilometriä samaan suuntaan, vastakkain ja käännytään, mennään suoraan ja näin poispäin. Tällainen järjestelmä on mahdollista tehdä. On mahdollista opettaa ihmisiä.Ruotsin esimerkki osoittaa reilun 50 vuoden takaa, että voidaan jopa vaihtaa vasemmanpuoleisesta liikenteestä oikeanpuoleiseen. Hyvinkin isoja muutoksia voidaan tehdä näihin meidän käytäntöihin.

Ruotsin liikennettä ei pystytty kääntämään vasemmasta oikeanpuoleiseksi sanomalla jokaiselle yksilölle, että sinä voisit miettiä, miten ajat vaan annettiin yhteen suuntaan vetäviä asioita.

Nuorisotutkijana mua tietysti kiinnostaa, miten nuoret asioista ajattelee. Kahden kollegan, jo mainitsemani Mikko Piispan ja Anni Ojajärven kanssa kiinnostuimme nuorten ilmastoliikkeestä ja tehtiin siihen liittyvää havainnointia eli etnografiaa ja haastatteluja. Kyllä nuorilta tuli tosi voimakkaasti turhautuminen esille, että ei käydä riittävän syväluotaavaa tulevaisuuskeskustelua vaan ollaan kiinni lyhyen tähtäimen kysymyksissä. Poliitikoille se kääntyy kysymykseksi, miten seuraavissa vaaleissa menee tai miten vuoden tai kahden aikana mennään, eikä kysymykseksi isosta tulevaisuuskuvasta, mitä me oikeastaan haluamme yhteiskuntana, mitä haluamme ihmiskuntana, mitä haluamme suomalaisina.

Luulen, että yhteinen kuva ja sen virittäminen vaatisi tällaista pyyteetöntä asettautumista ja miettimistä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitä asioita halutaan nähdä 20 vuoden aikana, vaikkapa kohti vuotta 2040 tai 2050. Niin kauan kuin tällaisia ei ole, juutumme identiteettipoliittisiin kuoppiin, juutumme erilaisiin risteäviin näkemyksiin, mitä halutaan.

Olen alun perin valmistunut filosofiasta ja jos laitan sen filosofin hatun päähäni, aina tässä muistan John Rawlsin sanat, että hänelle demokratian olemus oli, että koskaan ei ole mitään lopullista jaettua päämäärää, vaan meillä on aina kilpailevat käsitykset keskenään, joita punnitaan tässä ajassa, jotka kamppailevat keskenään ja joiden odotushorisontit tömähtää toisiinsa. Hyvä yhteiskunta Rawlsin mukaan on sellainen, jossa eri näkökulmat pääsevät esille vapaassa keskustelussa ja ne voivat koetella toisiaan ilman, että siitä tulee yhteistä päämäärää.

Voidaan ajatella, että tämä on osa sosiaalisesti kestävää kehitystä, että eriävine mielipiteineni voin osallistua keskusteluun. Sitten on toisaalta voimakas tarve ja tietoisuus, että meillä pitäisi olla yhteinen visio, tulevaisuudenkuva, ja mennä sitä kohden. Iso kysymys tässä ajassa on, että nämä kaksi asiaa yhdistetään toisiinsa.

Ehkä myös siellä ilmastoliikkeen sisällä oli tämän tyyppinen dilemma eli ongelma. Yhtäältä ajateltiin, että ilmastotieteen tulokset osoittavat meille selkeän ongelman, joka pitää ratkaista ja kaikkien pitäisi sitoutua siihen. Samalla erittäin voimakkaasti tällainen ajatus, että jokaisella yksilöllä, ryhmien ja kulttuurien edustajilla, pitäisi olla mahdollisuus tuoda oma kokemuksensa esille. Miten me teemme tämän, että samaan aikaan säilytämme demokratian iso lupaus, että eri näkökulmat pääsevät esille?

Tämä kiertää takaisin siihen sukupuolten arvomuutokseen, mistä lähdimme liikenteeseen. Mikä on sellainen keskusteluyhteys, jossa riittävällä tavalla kaikki tulee kuulluksi, että päästään yhteiseen kuvaan eikä se ole tietyn porukan, köörin, kuplan, ryhmittymän, tiettyjen edustahojen näkökulma vaan se on yhteinen, meidän kaikkien ajatus?

Arto:

Mulla tulee tuosta mieleen, kun siellä 40–50-luvulla lähdettiin luomaan ihmiskunnalle yhteistä näkymää, saatiin aikaiseksi ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, joka ehkä onnistui siksi, että siinä oli aika raadollista sotimista takana vuosien ajan. Todettiin, että kyllä tässä jotkin pelisäännöt pitäisi olla. Sitten saatiin tällainen sitoumus, jossa jokainen ihminen on arvokas pelkästään siksi, että saa syntyä jostain syystä ihmiseksi. Sen syytä on vaikea nopeasti selittää, löytää tai tavoittaa. Jokainen on arvokas pelkän syntymänsä perusteella.

Eli aika ylväs sitoumus ja siihen sitoutui kuitenkin 196 maata. Aika lailla yhteinen näkymä. Tässä olisi jotain sellaista, jonka varaan rakennettaisiin. Silloinhan käytiin keskusteluja, onko tällaiset ihmisoikeudet, onko se vähän hankala… Eikö pitäisi puhua yhteisön oikeuksista? Näkymä olisikin enemmän yhteisesti jaettu eikä niin, että jokaisella on ne omat näkymänsä ja jokainen saa määritellä oman elämänsä yksilönä. Tässä palataan tähän jännitteeseen, mikä on ehkä ikuisuusongelma ihmiselle, kun mietitään tulevaisuutta.

Mutta päästään eteenpäin, hienoa.

Marja ja Taneli, mites me etenemme?

Taneli:

Joo, kiitos. Tosi kiinnostavaa keskustelua. Me yritämme Polls-kyselyillä, joita tänne heitellään, saada vähän yleisön näkökulmaa tähän keskusteluun. Hilma, onko meillä Polls valmiudessa?

Hilma: Joo, kyllä. Minäpäs täältä kännistelen meille tämän päivän Polls-kyselyn. Aiheena meillä tällä kertaa on, jakautuuko vastuu ekokriisistä oikeudenmukaisesti teidän mielestä.

Arto:

Joo, sieltä tulee esiin, että kaikki tekevät yhtä vähän ekokriisin torjumiseksi. Tässä tullaankin näihin käytäntöihin ja mitä tässä oikeasti pitäisi tehdä. Mikä olisi se näkymä tulevaisuuteen, jos sen ja teot sinne tulevaisuuteen pääsemiseksi rakentaisi nuoret? Sehän meillä oli tämän tilaisuutemme otsikko, mutta nyt se pikkaisen köyhtyi siksi, että Hanna Höijer ei tosiaan päässyt pelipaikoille tänään. Mites lähdetään konkretisoimaan retkeä kohti tekoja?

Tomi:

Jos sallit, Arto, niin poimitaan tuosta muutama näky vielä. Aina tietysti tällaiset tilastokuviot… Niissä on kysymyksiä, miten se on tuotettu, mihin ihmiset ovat vastaamassa, minkälainen ajattelutapa tai kehys ohjaa siihen vastaamista. Mutta sanotaan, että tämä on varsin hyvin yhteydessä noihin muihin. Vaihtoehto ”Vanhemmat sukupolvet, yli 35-vuotiaat, tekevät eniten ekokriisin torjumiseksi” sai kaikista vähiten kannatusta. Vaihtoehto ”Nuoret sukupolvet tekevät eniten” noin neljännes ja melkein kaksi kolmannesta vastaajasta ajatteli, että kaikki tekevät yhtä vähän ekokriisin torjumiseksi.

Nuorisotutkijana tämä virittää tällaisen kiinnostavan, mitä me kutsumme sukupolvipoliittiseksi asetelmaksi. Miten tässä yhteiskunnassa hoidetaan asiat, että eri sukupolvien on mahdollista edistää omaa hyväänsä? Jotenkin tässä on tällainen, tietynlainen tuntu, että sukupolvi, jota itse edustan ja edeltävä sukupolvi, me olemme päässet nauttimaan näistä talouskasvun hedelmistä ja sitten tämä lasku näistä juhlista siirtyy seuraavalle sukupolvelle.

Nuorten tilanne on sillä tavalla kiinnostava, että usein näissä kestävän kehityksen kysymyksissä puhutaan syntymättömien sukupolvien oikeuksista. Nuoret ovat kiinnostavia, että he ovat täällä, tässä, tänään kohtaamassa näitä tilanteita. Miten me onnistumme näissä toimenpiteissä, leimaa, mitä nuorten on mahdollista tehdä sitten myöhemmissä elämänvaiheissaan. Tämän takia tämä on monenlaisia tunteita herättävä kysymys.

Nuorilla ilmastoaktivisteilla, joita me haastattelimme, heillä oli hyvin paljon eroja, mutta kaikkia yhdisti ekososiaalinen pettymys, että vanhempi sukupolvi ei ole yksinkertaisesti saanut hoidettua hommaa. Nyt sitten pitäisi siirtyä tekemään asioita. Tässä on myös sellainen kiinnostava piirre, että yleensä kun syntyy voimakkaita nuorten sosiaalisia liikkeitä, kehys, miten asioita käsitellään, on usein, että ikään kuin nuorille naureskellaan. Tai syntyy paljon kolumneja, joissa heidän näkemyksiään vähätellään ennen kuin se näkökulma, jossa sellaisen tekee, tulee yleisesti hyväksytyksi.

Nuorten ilmastoliikkeessä oli kuitenkin se poikkeava ominaisuus, että tämä oli hyvin voimakkaasti muiden jakama. Ehkä siihen liittyy muutama asia, jotka ovat myös käytännöllisiä. Ensimmäinen niistä on se, kun näitä isoja päätöksiä tehdään, on jaettu ymmärrys, että nuorilla pitäisi olla oikeus osallistua siihen keskusteluun. Näytti meidän havaintojen mukaan, että nuorille ollaan avaamassa keskustelun paikkoja, mutta mahdollisuus päättää asioista tai osallistua päätökseen on vähäisempi. Itse ajattelisin, että yksi osa ratkaisua täytyy ilman muuta olla se, että otetaan nuoret mukaan päätöksentekoon, ei pelkästään konsultaation kohteena siten, että heitä kuullaan vaan myös, että varsin radikaalitkin vaatimukset otetaan huomioon.

Jos joku miettii, mikäs järki tuossa nyt on, niin näin luotiin hyvinvointivaltio 60–70-luvulla Suomessa osin myös vastauksena silloisiin radikaaleihin vaatimuksiin, mitä on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Toinen, mitä nuoret toi pöytään, on tunteiden merkitys. Varmaan tämä keskustelu, mitä me, Arto, käydään, on tyypillinen esimerkki, kun asiantuntijat puhuvat. Vaikka meillä saattaa olla… Tiedän kollegoita, jotka eivät saa unta, koska heitä pelottaa tämä ekokriisi. He harvoin sanovat sen julkisuudessa, koska asiantuntijoina tehtävänämme on edistää tietoa. Nuoret toivat tämän tunneulottuvuuden peliin, että tämähän on pelottavaa tai ahdistavaa. Entä jos me epäonnistumme tässä tehtävässä? Sille käänteisenä asiana toivo. Vaikka saatamme joutua tekemään hankalia ratkaisuja, tässä on iso toivo, että jos onnistutaan tässä hommassa, tulevien sukupolvien ja tulevan elonkehän tila on paljon parempi.

Luulen, että toimenpiteet edellyttää, että eri sukupolvet tulevat kuulluksi ja siihen kytketään myös tunneulottuvuus mukaan, joka on aina ollut osa päätöksentekoa, mutta heikosti tunnistettua tai sitten tarkoituksellisesti vähäteltyä.

Arto:

Just näin.

Tomi:

Itse ajattelen näin, kun mennään ihan käytännön asioihin, tyypillinen esimerkki on, että yritetään lokeroida ratkaisut tiettyihin asioihin. Mennään ihan konkretiaan vaikka suomalaisten koulujen tilanteessa. Kun tehtävänä on muuttaa käytäntöjä, onko ympäristökasvatus sitä, että opetellaan tiedollisesti, miten nämä prosessit toimii ja sen jälkeen kierrätetään papereita.  Sitten mennään syömään puolalaisia perunoita tai ruokaa, jonka alkuperästä ei ole mitään tietoa.

Jos ajatellaan, että tehtävä olisi muuttaa käytäntöjä, sittenhän se kouluruokailu vaikkapa tarjoilisi ihan valtavia mahdollisuuksia ymmärtää, miten minun oma elämäni kytkeytyy globaaleihin prosesseihin ja millaisilla valinnoilla voidaan pienentää hiilijalanjälkeä.

Me ikään kuin näemme nämä osajärjestelminä, kouluruokailu omanaan ja biologian ja maantiedon opettajat hoitavat tiedollisen puolen ja ehkä yhdessä tehdään tempauksia ja muita. Jotenkin kokonaisvaltainen ote eri asioissa yhdessä tehden.

Tämä on abstraktia puhetta, mutta se on sillä lailla konkreettista, että muutoksen tekeminen ei missään nimessä ole yksilölaji eikä se ole nopeuslaji vaan se on joukkuepeli, jossa samaan aikaan voidaan pelata jääkiekkoa, koripalloa tai sählyä tai mennä vapaasti muotoutuvaan kansalaistoiminnan kenttään, jossa säännöt luodaan sitä mukaa kuin se tapahtuu reagoiden ympäristön muutoksiin.

Itse ajattelen, että käytäntönäkökulma olisi välittävä taho poliittisen ylätason ja yksilön valintojen välillä.  Minusta se kouluruokailu on tavattoman konkreettinen asia. Mitä syödään, mistä ruoka tulee, kuinka tietoiseksi ne asiat tehdään.

Arto:

Kyllä.

Tomi:

 Ja se todellakaan ei olisi hankalaa, koska kaikissa kouluissa on ruokala, sieltä tarjotaan ruokaa. Sitten on kuitenkin tietoa, miten mitataan ravintoarvot, niin ei kai se hirveän vaativa juttu ole, jos alettaisiin pikku hiljaa opettelemaan mittamaan vaikka hiilijalanjälki tai jotakin muuta tapaa vähentää ekologista kuormaa.

Arto:

Kyllä. Siinä syöjä, ihminen, syö itseään ympäröivää todellisuutta, luontoa. Mihin kaikkeen hän syödessään ruokaa kytkee itseensä, eli millaisia valmistusketjuja on takana, ketkä viljelijät siellä kytkeytyvät hänen arkiseen ruokailuunsa? Se yksi lounas on todennäköisesti sellainen retki, jos sen ajattelee systeemisenä kytkeytymisenä. Siihen liittyy satoja ihmisiä eri puolilla maailmaa ja näiden ihmisten elinympäristöjä.

Tämän tyyppinen todellisuuden tulkinta, sehän on totta.  Se ei ole mitään haihattelua vaan se on täysin totta. Luulen, että siinä olisi iso maailmankuvallisen muutoksen projekti meille kaikille, että oppisimme systeemisemmin tunnistamaan, missä kaikessa me jatkuvasti olemme mukana joka päivä.

Mehän teemme satoja pieniä valintoja joka ikinen päivä, itse asiassa yli tuhat pientä valintaa. Siellä on joukossa muutamia ehkä isojakin valintoja. Jos näistä valinnoista muodostuisikin sellainen puro, joka kokonaisuutena vie kohti hyvää tulevaisuutta. Eli että on enemmän ratkaisu kuin ongelmaksi jäämisen puro niin olisihan se nyt jotain.

Sitten tässä tullaan siihen, että jos ei jotain heti saada ratkaistua niin ei ratkaista ollenkaan. Eli ehdottomuus ja hyvin mustavalkoinen ajattelu, että jos ei totaaliratkaisuun pystytä nyt heti niin ei tehdä sitten ollenkaan mitään. Ja kun noi tuolla sähläävät tämän homman ja sotkevat tämän kuvion, kyllähän minä täällä. Mutta kun ei se kannata, katsos kun noi tuolla. Tämä on jotenkin sellaista loputonta hommaa, joka ei nyt ainakaan vie mihinkään asioita. Nyt tosiasia on kuitenkin, että vielä asiat ovat ihmisten käsissä. Tämä ilmastonmuutos, jota nyt eletään, on pääasiassa ihmisten aiheuttama, joten me voimme sille jotakin tehdä, jos halutaan. Tämä kuudes sukupuuttoaalto, joka tässä on käynnistynyt tai käynnistymässä, se on täysin ihmisten aiheuttama toisin kuin aikaisemmat sukupuuttoaallot.  Eli se on meistä kiinni.

Ja sitten luonnonvarakysymys. No, sehän on ihmisten asia, riittääkö luonnonvarat vai ei. Ratkaisut ovat vielä meidän käsissämme ja vielä emme ole siirtyneet sellaisten keikahduspisteiden yli, jotka torppaisi ihmisen mahdollisuudet tehdä tulevaisuutta, joka on hyvä ja rakentaa se hyvä tulevaisuus todeksi.

Mielestäni tämänkin on hyvä tiedostaa, että peli ei ole menetetty, mutta oikeasti nyt puheista pitäisi siirtyä tekoihin pikkuhiljaa. Se ehkä kauhistuttaa ihmisiä, jotka ajattelevat vähän pidemmälle vuosikymmenten päähän, saadaanko asioita tehtyä riittävän nopeasti, jotka pitäisi hoitaa aika nopeasti kuntoon, että hyvä saisi jatkua ja että meille kävisi hyvin. Asia on ihmisten käsissä ja jokaisella on siinä rooli.

Mielestäni mieluummin toimii sillä tavalla, että peilistä katsoo tyytyväinen tyyppi kuin jättää toimimatta. Jokaiselle meille se on eri asia. Se on hienoa, koska sillä tavallahan me täydennämme toisiamme. Se, mikä on sulle luontevaa ja jossa olet vahva, eihän mun edes välttämättä tarvitse, jos ajatellaan kokonaisuuden edistymistä ja eteenpäin menemistä, olla siinä samassa vahva, koska sä jo siinä olet vahva. Jos ajatellaan niin, että olennaisempaa on päästä päämäärää kohti, joka on ottaa haltuun ne riskit, joita tulevaisuus meille asettaa, taklataan ne, niin keinoja niiden taklaamiseen on satoja, tuhansia erilaisia. Päämäärä ratkaisee, eikä niinkään se, mitä keinoa sä käytät ja mitä mä. Systeemisen ajattelun kautta löydän itselleni mahdollisuuden toimia ja kun toimin enkä jää huutelijaksi osoittelemaan muita, kun noi tekis jotain niin mäkin tekisin, löydän merkityksen omalle olemassaololleni ja se on aika kova juttu.

Se on jotain paljon enemmän kuin että aineellisesti päästään edistymään. Mikä meitä vaivaa, on, ettei löydetä omaa paikkaa ja roolia tulevaisuuden tekemisessä. Jos ajattelisi valintojen kautta, joita jatkuvasti tehdään joka päivä, voisi ehkä paremmin löytää paikkansa.

Hei, nyt me menemme eteenpäin.

Se on santsikupin paikka, eiks niin Marja ja Taneli?

Marja:

Kyllä vaan. Santsikuppi perustuu siihen, mitä chatissa on puhuttu ja mitä ajatuksia herää. Yksi sellainen huomio tässä on, että chatissa puhutaan paljon koulutuksen merkityksestä, miten nuoria koulutetaan ja on kannatusta Elokapinalle.

Toisaalta, kun Pollsissa vain 2 prosenttia oli sitä mieltä, että vanhemmat ihmiset tekevät enemmän, kysymys herää, onko tässä tietynlaista ohipuhumista ja neuvojen antamista vain toisille. Yksi nuori heitti kysymyksen muuta kautta, mitä te ihmiset olette keskustelleet nuorten kanssa näistä asioista.

Toinen: Olen itse ollut Elokapinassa kerran ollut mukana ja keskustelin siellä. Se oli tosi kiinnostavaa. Siinäkin kulki ohi täti kukkamekossansa, hyvä kun ei huiskinut kukkapuskallansa niitä nuoria vaan sanoi, kun tukitte Mannerheimintien.

Mietin, onko yhteys nuoriin aito, että ei helposti vain ruveta jakamaan neuvoja tai ulkopuolelta kannustamaan?

 Tomi:

Itse nuorisotutkijana ajattelen, jos ei kohdata nuoria, me näemme heidät joko pelkojemme kautta, tyyliin, että Elokapina musertaa yhteiskuntajärjestyksen,  tai toiveidemme kautta, että Elokapina hoitaa sen homman, mitä me ei ihan sieltä sanotaan perinteisestä komiteavaikuttamisesta, päätöksentekoon osallistumisesta tuollaiseen suoraan kansalaistoimintaan.

Miten eri ihmiset tekee niitä, työni kautta tehtäväni on ymmärtää, mitä nuoret ajattelee. Toisaalta mulle se on tarkoittanut, että olen ollut kiinnostunut niistä ilmastoliikkeen lähtökohdista, motivaatioista, heidän poliittisista tyyleistään,  mutta myös yrityksenä ottaa selvää, miten Suomessa eri nuoret ajattelevat asioista. Ja tuoda esiin, että Elokapina ei ole totuus kaikista suomalaisista nuorista.

Nuoret samalla tavalla kuin kaikki ikäpolvet, pitävät sisällään hyvin monenlaisia suhtautumistapoja. Ehkä poimisin sellaisen näkökulman, joka liittyy myös siihen, mitä tuolla chatissa on keskusteltu ja Arton kanssa on keskusteltu.  Kun Nuorisobarometrissa kysyttiin erilaisista ilmastotunteista tohtori Panu Pihkalan viisaiden muotoilujen kautta, niin kolme neljännestä ajatteli, että he saavat myönteisiä tunteita siitä, että he tekevät kestäviä valintoja. Tämä minusta hyvä lähtökohta.

Usein kun puhutaan nuorista, huomio kiinnittyy ahdistukseen ja pelkoihin. Mun mielestä sen takia, että ne ovat sellaisia kohteita, jotka voidaan lokeroida ja tarjota niihin täsmähoitoja, psykologin palveluita, sen sijaan, että esitettäisiin kysymys, mihin me olemme viemässä tätä meidän yhteistä maailmaa.

Kuten Arto totesi, vielä kun saadaan tehtyä asioita.  Tämä hyvän tekeminen ja että pystyn voimaan hyvin, kun teen kestäviä valintoja, on mielestäni se liikevoima, jota meidän pitäisi hyödyntää paljon, paljon enemmän.

Arto:

Mä olen samaa mieltä. Jos puhutaan vain luopumisesta, tinkimisestä, niukistelusta ja kärvistelystä, ei mitään isompia muutoksia saada aikaiseksi. Jos me saamme jotain parempaa, kun teemme muutoksen, silloin muutos todennäköisemmin tapahtuu. Tosiaan mekin olemme tutkineet aika isoilla datoilla, miten ihmiset kokevat, kun he ovat muuttaneet tietoisesti elämäntapojansa kestävämmiksi.

Tiedetään, että ne ihmiset, jotka ovat muuttaneet elämäntapojansa kestävämmiksi sellaisessa tilanteessa kun se on ollut mahdollista ja luontevaa, ovat tyytyväisempiä elämäänsä ja itseensä kuin ne, jotka saatavilla olevista mahdollisuuksista huolimatta eivät tee mitään. Passiivisuus ja huutelu, että nuo tuolla tekisivät jotain niin mäkin ehkä sitten, se vie tyytyväisyyden pois. Jos lähdetään miettimään, kuinka olennainen tyytyväisyys on ihmisen elämässä, kyllä se aika olennainen päämäärä on. Sehän usein mielletään onnellisuuden synonyymiksi. Ollaan ison äärellä, että mitäs jos kestävä elämä onkin juuri se elämä, joka tuo mulle onnellisuuden?

Marja:

Haluaisin tähän loppuun tuoda sen vahvasti esille, kun on nuorista puhetta, että mikä rikastuttaa hyvin paljon elämää on keskustelut nuorten ihmisten kanssa. Olen itse käynyt todella paljon ja tuntuu, että viisastun siinä ja elämäni täydellistyy aika paljon sitä kautta. Aina jos löytää paikkoja ja tilaisuuksia kohtaamisille, niin ne kannattaa kyllä käyttää hyödyksi.

Tomi:

Mulle itselleni on aika tärkeä sellainen filosofi Novaliksen sitaatti kuin ”Missä on lapsia, siellä on kulta-aika”. Mä tietysti nuorisotutkijana käännän sen, että missä on nuoria, siellä on kulta-aika. Hyvin konkreettisesti, jos menen katsomaan niitä maita, josta nuoret muuttavat pois, ei siellä hirveän valoisat tulevaisuudenkuvat ole. Samalla lailla, jos luodaan tiloja, jossa aikuiset ja nuoret voivat kohdata toisiaan ja tulla ymmärretyksi, ajattelen tällä tavalla vähän valoisasti, vähän hippityyliin, sellaisissa tilanteissa meillä on kulta-aika.

Marja:

Meillä varmaan alkaa aika loppua niin Hilma sanoo kauniit päättösanat meille.

Hilma:

Kyllä. Kiitos paljon tämän aamun keskusteluista. Seuraavat aamukahvit meillä on 4.6. samaan kellonaikaan kuin nyt eli 8.30 alkaen. Silloin aiheena meillä on pohtia, minkälainen rooli kulttuurilla ja taiteella on hyvän tulevaisuuden rakentamisessa. Vieraat tarkentuvat vähän myöhemmin.

Kiitos paljon tosiaan minun puolesta kaikille, Tomille ja Artolle keskustelusta ja Tanelille ja Marjalle chatin seuraamisesta.

Kiitos paljon osallistujille. Chatissa on ollut runsasta keskustelua ja se tosiaan tulee sitten vielä jälkipuintijuttujen muodossa tuolla Ykspilkkuviis mediassa käsitellyksi tarkemmin.