Kun keskustelun teemana on hyvän työelämän ehdot kohtuullisessa maailmassa, väistämättä pinnalle nousee pohdinta siitä, mikä on meidän jokaisen suhde toisiin ihmisiin työpaikalla. Hyvän tulevaisuuden aamukahvien chatissa 5.11.2024 virisi vilkas keskustelu siitä, miten ihminen voisi olla töissä enemmän yhdessä kuin yksin.
Aamukahvit ovat Ykspilkkuviis Median ja Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman SISU-hankkeen järjestämiä kohtuullisen elämäntavan kohtaamisia, jossa pöyhitään vaihtoehtoisia näkymiä tulevaisuuteen. Kahveilla vieraat keskustelevat professori Arto O.Salosen johdolla, ja chatissa käy samaan aikaan kahvilatunnelmaa täydentävä sorina. Marraskuun kahveilla etsittiin vastausta kysymykseen Miksi työtä tehdään tulevaisuudessa? Keskustelua seurasi linjoilla yli 230 osallistujaa.
Ensi viikolla voit vielä liittyä mukaan tähän sankkaan joukkoon. Linkin ja tiedot 3.1.2. järjestettävistä Aamukahveista löydät alempaa tästä jutusta.
Koko keskustelu marraskuun aamukahveista löytyy tallenteena ja tekstinä tämän jutun lopussa. Tässä kuitenkin poimintoja aina niin vilkkaana kuplineesta aamukahvichatista.
Kaikki keskustelijat marraskuun chatissa olivat sitä mieltä, että yhteydestä toisiin ihmisiin syntyy jotain sellaista, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin myös työpaikalla.
“Niinpä, me tarvitsemme terveitä lähisuhteita, jotka biologinen kehomme aistii.”
”Pitäisi olla jokin itseä isompi yhteisö, johon ihminen saa kokea kuuluvansa, ja sitten kyseisen yhteisön kulttuurin tulisi kyetä näkemään ihmiset myös yksilöinä. Ihminen kaipaa kuuluvuutta, mutta myös todistajaa.”
Seuraava chattailija innostui tästä ja jatkoi ajatusta edelleen:
“Hyvä pointti! Varsinkin tuo todistajan tarve. Nähdyksi tulemisen tarve ja tunnustus työstä.
Yhteisöjä varmasti on, yritys, toimiala, valtio, maanosa, planeetta. Mutta syntyykö näissä aitoa yhteisöllisyyden tunnetta, ja juuri tuota todistetuksi tulemisen tunnetta.”
Eräs keskustelija pohti sitä, onko työn tekemisen ytimessä yksilö vai työ, jota tehdään.
“Mites työn yhteisöllisyys? Myös kollektiivinen kontribuutio yhteiseen tavoitteeseen? Työtähän ei tehdä yksin. Sitä tehdään toisten kanssa, mutta myös toisten rakentamissa orgaanisaatioissa ja toisten kehittämien teknologioiden avulla. Työ on siten merkittävästi kytköksissä muihin ihmisiin. Työllä kontribuoidaan johonkin myös muille arvokkaaseen, siksi siitä saa palkkaa. Onko yksilö itse siten edes työn keskiössä, vai se tehtävä jota työllä koetetaan edistää?”
Monet surivat sitä, että kiireinen aikamme ja sen arvot eivät anna tilaa rakentaa siltaa toisiin ihmisiin.
“Osmo Soininvaara kirjoitti teoksessaan ”Vauraus ja aika” hyvin siitä, kuinka osallisuuden tunne lienee jopa tärkein työn tarkoitus modernissa yhteiskunnassa. Miten tämä sopii yhteen yli-individualistisen, tiktok-hektisen etä-/hybridityöntekijän “tarvehierarkiaan”?
“Kuinka keskeistä merkityksellisyydessä on se kenen kanssa työtä tehdään ja kenelle? Onko tulokulmamme liian yksilökeskeinen?”
Tähän kysymykseen vastasi seuraava keskustelija näin:
“On. Yhteisöllinen näkökulma on näivettynyt ja yhä näivettyy, mutta saattaisi olla tärkeä ratkaisun osa tulevaisuudessa.”
Syyttävä sormi osoitti monella kohti sosiaalista mediaa.
“Moni viettää paljon aikaa itsekseen somessa…onko tämä yhteisöllistä?”
“Some mahdollistaa sen, että ihmisellä on vaivaton työkalu pyrkiä täyttämään yhteisöllisyyden tarve. Mutta itse uskon, että pelkästään näin todellista yhteyttä ei synny. Tämä ristiriita aiheuttaa kärsimystä.”
Yhteisöllisyyden lisäämiseen löydettiin myös ratkaisuja. Eräs osallistuja ehdotti, että tuottavuus pitäisi ajatella uudelleen, koska se kaventaa kohtaamisia työpaikoilla usein hyvin välineellisiksi. Sellainen ei välttämättä houkuttele ottamaan aktiivisesti osaa yhteisöön.
“Aitojen kohtaamisten mahdollistaminen voisi tuoda vahvemmin yhteisöllisyyden elementin mukaan, eikä ehkä lopulta kuitenkaan, kun katsotaan kaikkien viivojen alle, olisi edes ristiriidassa tuottavuuden kanssa.”
Ollaan kunnon perusihmisiksi
Aamun keskustelussa professori Arto O. Salosen vieraana linjoilla oli johtamisen ja organisoinnin professori Satu Teerikangas Turun yliopistosta ja työelämän ja työmarkkinoiden tutkija, yliopistonlehtori Pasi Pyöriä Tampereen yliopistosta. Iso teema heidän keskustelussaan hyvän työelämän ehdoista nykymaailmassa oli merkityksellisyys. Se, mitä työelämä voi antaa.
Pyöriä kertasi, miten henkilökohtainen työn merkityksellisyys on ollut tärkeä arvo jo monelle sukupolvelle Suomessa. Hän toivoisi, että tästä päästäisiin eteenpäin sellaiseen työn merkityksellisyyteen, joka olisi enemmän yhteiskunnallista, jopa planetaarista.
Hän vaati työnantajia rakentamaan ympäristöä, jossa työntekijät voisivat tehdä työtä, jonka merkitys olisi tärkeää koko yhteiskunnan ja maapallon kannalta. Pyöriä kuitenkin muistutti, että tällaista työtä voi tehdä monella tavalla ja tasolla:
“Ja ei todellakaan kaikkien tarvitse kokea, että oma työ olisi yhteiskunnallisesti tai globaalisti tärkeää. Mutta kun tavallisten palkansaajien arvoja, asenteita ja vaikka ammattiylpeyden kokemusta on tutkittu, on havaittu, että kyllä ihan tavalliset, hyvin arkiset ammatit on sellaisia, jossa ihminen kokee oman työnsä merkitykselliseksi ja jopa ylpeyttä työstään. Ylpeys työstä saattaa syntyä vaikka sitä kautta, että kohdataan työssä sellaisia tavallisia ihmisiä, asiakkaita, joiden arkea voidaan vähän piristää tai voidaan olla toisille avuksi. Tätä kautta syntyy ylpeyttä ja merkityksellisyyden kokemusta siitä omasta työstä. Ihan tavallisissa ammateissa, vaikka siistijöiden työssä on havaittu myös kokemuksia, että pidetään omaa työtä myös yhteiskunnallisesti todella tärkeänä.”
Teerikangas puolestaan kehotti jokaista pohtimaan sitä, mikä on oman elämän tarkoitus. Hänestä se ei ole kuitenkaan itsekeskeinen kysymys, vaan nykyinen rikkoutunut maailmamme väistämättä haastaa meitä jokaista pohtimaan, mitä on elää tässä ajassa ja minkälaista elämää haluaa elää.
Hän muistutti, että jokaisella on oma polkunsa pohdinnassa:
“Tässä on hyvä tiedostaa, että me ollaan myös hyvin erilaisia sen suhteen, miten me halutaan kiinnittyä tähän elämän virtaan ja merkityksellisyyteen. Musta on ihan ok, että joku menee virrassa ja se on hänen tapansa mennä.”
Sekä Pyöriä että Teerikangas löytävät yhteisöllisyyden ja toisten näkemisen voiman hyvän työelämän taustalta.
“Minimi, mitä voi tehdä on, että on hyvä ihminen, hyvä kansalainen, mukava perheenjäsen, vastuullinen ja välittävä ystävä, välittävä kollega. Että oltaisiin ihan kunnon perusihmisiksi, se olisi jo varmaan aika iso asia. Tässä ajassa kun on polarisaatiota ja näin, tuntuu, että ne ovat välillä hukassa. Jos palattaan ihan perusteisiin ja tuntuu tuolla hektisessä työelämässä, että välillä niille perusteille, ihan hyville käytöstavoille olisi tarvetta ihan jokaisella, itselläkin.”, sanoi Teerikangas.
Pyöriä innostui komppaamaan ja jatkamaan Teerikankaan ajatusta:
“Se on juuri näin, että kun työn merkityksellisyyttä ja ammattiylpeyttä on tutkittu ihan tavallisilla palkansaajilla vaikka teollisuudessa tai palvelualan töissä, on havaittu, että toisten auttaminen, olkoon se sitten lähin työkaveri tai joku asiakas, joka työssä kohdataan, on sellainen asia, mikä tuo merkityksellisyyttä ja ammattiylpeyttä työhön ja työarkeen. Toki tarvitaan paljon muutakin.”
Seuraavat Hyvän tulevaisuuden aamukahvit ovat jo ensi viikolla 3.12. klo 8.30. Vuoden viimeisillä Aamukahveilla kysytään Miten tekoäly ja some vievät meitä kohti parempaa tulevaisuutta? Arto O.Salosen vieraiksi saapuvat futuristi ja tietokirjailija Perttu Pölönen sekä aivotutkija ja professori Minna Huotilainen. Tilaa Zoom-linkki tilaisuuteen täältä.
Lue koko keskustelu Miksi työtä tehdään tulevaisuudessa? tästä:
[Arto:]
No niin, oikein hyvää huomenta. Nämä aamukahvit tarjoilee Strategisen tutkimuksen hanke Kohtuusratkaisuilla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea. Meillä on yhteistyökumppanina Ykspilkkuviis Media tässä. Sitten kaksi vierasta, jotka ovat keskeiset hahmot tänään. Kohtuusratkaisulla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea -hankkeesta on Hilma Möttönen ja minä, Arto O. Salonen. Ykspilkkuviis Mediasta ovat Marja Heinonen ja Taneli Heikka. Tänään meillä on vieraina johtamisen ja organisoinnin professori Satu TeerikangasTurun yliopiston kauppakorkeakoulusta. Satu vetää myös BIODIFUL-hankkeessa kuvioita ja on sen varajohtaja. Sitten huikea työelämätutkija, sosiologian yliopistonlehtori Pasi Pyöriä Turun yliopistosta.
[Pasi:]
Tampereen yliopistosta, anteeksi.
[Arto:]
Anteeksi. Juuri näin.
[Pasi:]
Turku on hyvä paikka myös.
[Arto:]
Molemmat on hyviä paikkoja. Maailmassa useita hyviä paikkoja.
Meillähän on aiheena työ, tulevaisuuden työ ja työn tarkoitusten muutokset. Yritetään puhua aika avaralla meiningillä, mutta silti yritetään samalla olla hörhöilemättä liiaksi. Kyllä se yleensä meillä ihmisillä niin menee, että isoja ajatuksia on vähän vaikeampi löytää, mutta pienentäjiä kyllä meistä kehkeytyy hyvin helposti. Jos joku sanoo jotain suurempaa, me kyllä äkkiä nikkaroidaan se pieneksi. Se me osataan. Yritetään tietoisesti puhua mahdollisimman isosti. Katsotaan, kuinka siinä onnistutaan.
Johdantona aiheeseen muutama sana. 100 vuotta sitten työn tarkoitus oli kovin selvä: toimeentulon turvaaminen. Edes hengissä säilyminen ei ollut mikään itsestäänselvyys, koska edes vehnää ei tahtonut pellolla kasvaa riittävästi. Siihen mentiin sitten hankalina vuosina lisäämään puunkuoren alta jyystettyä nilaa joukkoon. Tehtiin pettuleipää.nNäin säilyttiin hengissä. Kahvit keitettiin korvikkeista ja sillä lailla. Todellakin oli selvillä, miksi työtä tehdään. Työtä tehdään siksi, että pystytään turvaamaan elämän perusedellytykset. Sitten me rakennettiin kovaa vauhtia hyvinvointiyhteiskuntaa. Mehän pistettiin sotakorvauksetkin liikkeelle etuajassa. Taidettiin muuten olla ensimmäinen ja ainoa maa, joka ylipäätänsä niin sanotuista hävinneistä maista maksoi sotakorvaukset.
Nyt me ollaan sellaisessa Suomessa, jossa työllä myös samalla turvataan hyvinvointirakenteita yhteiskunnassa. Eli työlle on tullut uusi tarkoituksen kehä tai kerros. Me maksetaan veroa ja veroilla pidetään huolta teistä, ja yhteiskunnan infrasta, maksetaan opettajille kouluissa palkat ja terveyssektoria myös sillä järjestellään ja huolehditaan, että maanpuolustukseen on resursseja käytössä ja niin poispäin. Selkeästi ollaan saatu uusi tarkoituksellisuuden kerros työlle. Eihän se vanha sieltä mihinkään ole poistunut. Sekin siellä siis on. Nyt näyttäisi siltä, että meillä on kuitenkin tulevaisuudessa sen verran massiivisia haasteita otettavana haltuun, että voi olla, että tulevaisuudessa ei enää erotella, teetkö palkkatyötä, teetkö vapaaehtoistyötä, oletko yrittäjä, vaan kaikella toimeliaisuudella on yhä enemmän tarkoituksena, kuinka me otetaan haltuun muuttuvaan ilmastoon liittyviä asioita, kuinka me huolehditaan, että ihminen pystyy elämään harmoniassa muun luonnon kanssa, esimerkiksi niin, että pölytyspalvelut säilyy elinvoimaisina, jotta meille ihmisillekin olisi ruokaa tarjolla ja niin poispäin. Myös luonnonvarakysymys on hyvin keskeinen.
Nämä ei ole poistumassa agendalta. Ei todellakaan.Ihan selvästi näihin kysymyksiin vastausten hakeminen on yhä olennaisempaa. Oikeastaan mun kysymys onkin, olisiko sellainen tulevaisuutta, että työlle tulee tällainen kolmas tarkoitus tässä lähiaikoina, että yhä enemmän me tietoisesti jokaisessa työssä reagoidaan niihin isoihin haasteisiin, jotka varmistaa, että meille käy hyvin ja että meidän jälkeemme elävät ihmiset voi olla meihin tyytyväisiä. Miltä tää kuulostaa, Satu?
[Satu:]
Kuulostaa aivan mainiolta ja oikeastaan suorastaan aika idealistiselta. Kun mietin tätä päivän teemaa, tulevaisuuden työ ja tulevaisuuden työelämä, niin musta on mainiota, että lähtökohtaisesti tässä keskustelussa lähdetty hyvän kautta. Kun mä itse tätä viime viikolla pohdiskelin ja vertailin niihin keskusteluihin, mitä tässä nyt viime viikkoina, kuukausina ja vuosina käyty ja mitä olen lukenut, kyllähän tässä on erilaisia tulevaisuuskuvia ja -skenaarioita nähtävissä. On mielenkiintoista, että eihän me oikeastaan tiedetä, minkälainen se tulevaisuus tulee olemaan. Sehän on meille lähtökohtaisesti tuntematon.
Nostan kaksi asiaa, kenties vielä kolmannen. Ensimmäinen on, että ei se tulevaisuus välttämättä ole pelkästään hyvä. Tällä hetkellä tulevaisuustyöpajoissa, joissa oon ite ollut viime aikoina, niin kyllähän siellä näkyy aika dystooppisia, karmiviakin tulevaisuuskuvia ja miten se vaikuttaa työelämään. Sitten näkyy myös idealistisia ja hyviä tulevaisuuskuvia. Näkisin, että me ollaan tänään täällä sen takia, ainakin itse ja luulisin, että myös muut, että me mietitään keinoja, miten päästään kestävään ja hyvään työelämään ja hyvään yhteiskuntaan. Mutta täytyy tiedostaa, että se ei ole itsestäänselvyys ja se vaatii työtä ja tietoista tekemistä. Kenties tässä vaiheessa lopettaisin tähän. Jatkamme keskustelua tältä pohjalta. Palaan muihin ajatuksiin tämän jälkeen, jos tää riittää.
[Arto:]
Sepä oli hyvä startti. Mitäs tuumaat, Pasi?
[Pasi:]
Joo, kyllä mä näkisin, että semmoinen työn kolmas merkitys, mihin viittasit, on jo ollut olemassa hyvinvointiyhteiskunnan synnyn ja kehityksen myötä, mutta se on ollut ehkä tähän asti aika itsekeskeinen merkitys, mitä työhön on tullut viime vuosikymmenten aikana. Niin kauan, kun palkansaajien arvoja ja asenteita on vaikka suomalaisella kyselytutkimuksella kartoitettu, on havaittu, että ihmiset haluaa tehdä sellaista työtä, jonka he itse kokee merkitykselliseksi. Henkilökohtainen työn merkityksellisyys on ollut tärkeä arvo jo tosi pitkään ehkä useammallakin sukupolvelle jo.
Mutta meidän pitäisi päästä tästä eteenpäin sellaiseen työn merkityksellisyyteen, joka olisi enemmän yhteiskunnallista, jopa planetaarista. Meidän pitäisi pyrkiä tekemään työtehtäviä ja vaatimaan työnantajilta ympäristöä, jossa voitaisiin tehdä työtä, jonka merkitys olisi tärkeää koko yhteiskunnan ja maapallon kannalta. Tällaista siirtymää kaipaisin.
[Arto:]
Mahtavaa. Voisi kuvitella, että sehän antaa tarkoituksellisuuden tuntua työlle, että ihmiset keskimäärin nykyistä enemmän tunnistaa aamulla oikein hyviä syitä tehdä työtä, mitä ovat menossa tekemään. Toisin sanoen se työ liittää tekijän aika isoon tarinaan ja silloinhan parhaimmillaan se tarina on kannanotto hyvän tulevaisuuden puolesta.
Mutta eihän kaikki tarinat ole hyviä. Jos kokeekin, ettei löydä mitenkään omassa työssä sitä tarinan tynkää, joka kannattelisi kohti jotain yhteiskunnallisten ratkaisujen aktiivista luomista tai planetaarisiin kriiseihin kantaa ottamista ratkaisijan roolissa, niin mitä sitten? Onko se sitten osoitus siitä, että nyt tehdään turhaa työtä, joka olisi parempi jättää tekemättä? Onko turhaa työtä olemassa?
[Pasi:]
Saanko vastata? Mun mielestä ei ole. Ja ei todellakaan kaikkien tarvitse kokea, että oma työ olisi yhteiskunnallisesti tai globaalisti tärkeää. Mutta kun tavallisten palkansaajien arvoja, asenteita ja vaikka ammattiylpeyden kokemusta on tutkittu, on havaittu, että kyllä ihan tavalliset, hyvin arkiset ammatit on sellaisia, jossa ihminen kokee oman työnsä merkitykselliseksi ja jopa ylpeyttä työstään. Ylpeys työstä saattaa syntyä vaikka sitä kautta, että kohdataan työssä sellaisia tavallisia ihmisiä, asiakkaita, joiden arkea voidaan vähän piristää tai voidaan olla toisille avuksi. Tätä kautta syntyy ylpeyttä ja merkityksellisyyden kokemusta siitä omasta työstä. Ihan tavallisissa ammateissa, vaikka siistijöiden työssä on havaittu myös kokemuksia, että pidetään omaa työtä myös yhteiskunnallisesti todella tärkeänä. Ja hyvästä syystä, koska mehän ollaan riippuvaisia siitä, että vaikka sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja muissa tällaisissa turvallisuuskriittisissä organisaatioissa paikat pysyy puhtaina ja desinfioituina. Tämä korostui varsinkin korona-aikana ja tietysti on tärkeää aina.
[Arto:]
Mä oon häkeltynyt suorastaan, kun on nähnyt ihmisen, josta henkii työhön tyytyväisyys. Tulee sellainen olo, että toi ihminen tietää, miksi hän on tekemässä työtään. Hän on elämässä jotenkin työnsä kautta maailmaa varten, jota varten tässä jokainen meistä elää, mutta joillakin se on ehkä tiedostamattomampaa kuin toisilla. Tarkoituksellisuuden sisäistäminen työssä näkyy ulospäin mun mielestä ja se on ihailtavaa katseltavaa. Miltä tää, Satu, sun mielestä kuulostaa?
[Satu:]
Kuulostaa siinä mielessä hyvin tutulta. Vuosia sitten tutkittiin kollegan, Välikankaan Liisan kanssa työn imua, innostuneisuutta ja virittyneisyyttä työssä, ja siinä tuli tää sama tuntuma, että mitä tapahtuu, kun ihminen kokee flow-hetkiä. Tuohon Pasin kommenttiin liittyen huomattiin, että on paljon tutkittu korkeasti koulutettujen asiantuntijatyötä tekevien henkilöiden työn imua ja motivaatiota. Meillä oli graduntekijä 14–15 vuotta sitten. Hän teki etnografisen tutkimuksen roskakuskeista. Hän oli heidän kanssaan viikon, pari tuolla Helsingin seudulla ja selvitti heidän työn imuansa ja totesi, että he kokevat paljon työn imua ja oleellisin tekijä siinä oli, että he saivat aika paljon autonomiaa esihenkilöiltään.
Jos lähdetään miettimään perusteita, perusteethan ja perustarpeet ovat meille kaikille samoja ammatista toiseen. Siinä mielessä on hyvä, että tämä on tuotu tähän jokaisen näkökulmaan. Kyllähän kysymys on jokaiselle, riippumatta tästä ajasta, miksi minä elän tätä elämää just tässä hetkessä, mitä minä haluan tältä työltä, mikä minulle tuo merkitystä. Lähdettiin alussa näistä ekologisista ja planetaarisista kriiseistä, mutta en mä usko, että jokainen niihin välttämättä työssään tutustuu tai paneutuu, mutta silti jokainen voi elää merkityksellisen ja hyvän elämän. Siihen kannustaisin.
Ehkä taustaesimerkkinä: Kun mä itse aloitin työelämän -99 Hollannissa Shellillä töissä konsulttina, mä ehdin olla siellä vähän yli puolitoista vuotta ja vaikka kaikki oli hyvin: palkka, loistavat esihenkilöt, kollegat, hankkeet ja kaikki, niin mä voin henkisesti niin huonosti, koska sillä työllä ei ollut merkitystä. Ainoa hyöty on se, että me porataan lisää öljyä, missä ei ollut järkeä ja siihen strategiaan ei saanut muutosta, eikä ollut nähtävissä muutosta silloinkaan. Ja sitten, että osakkeenomistajat rikastuu. Olin, että en mä nyt aio antaa mun aivoja sille, että osakkeenomistajat rikastuu ja sitten öljyä porata lisää. Mä lähden tekemään jotakin järkevää ja sitten mä heittäydyin apurahatutkijaksi ja palasin Suomeen tekemään väitöskirjaa. Ja mä olin tosi tyytyväinen apurahatutkija, vaikka siinä oli toki haasteensa sillä matkalla.
Jokainen voisi itse miettiä, mikä minulle tekee tästä elämästä merkityksellisen ja mikä se minun elämäni tarkoitus on. Tää ei ole mitenkään itsekeskeinen, egokeskeinen kysymys. Voisi jopa ajatella että tää on aika oleellinen kysymys. Tästä kun on keskustellut luokassa vuosien mittaan, tää on joillekin hyvin tuttu ja helppo kysymys. Toiset kipuilee tän kanssa ja jotkut sanoo, että mä en halua miettiä koko asiaa, mä haluan vaan hengailla ja mennä tässä flowssa, ja sekin on ihan ok. Tässä on hyvä tiedostaa, että me ollaan myös hyvin erilaisia sen suhteen, miten me halutaan kiinnittyä tähän elämän virtaan ja merkityksellisyyteen. Musta on ihan ok, että joku menee virrassa ja se on hänen tapansa mennä. Jos me ajatellaan rikkoutuneisuutta, mikä tätä aikaa leimaa, niin kyllähän tää aika kutsuu meitä jokaista pohtimaan, miten elää tässä ajassa ja myös, minkälaista tulevaisuutta rakentaa.
Olisin itse varsin toiverikkaalla kannalla, että tässä ajassa on paljon semmoista, mikä saattaa…
Silloin, kun hyökkäys Ukrainaan alkoi, paljon näkyi johdon koulutuksissa epätoivoa, jopa kyyneliä ja lannistusta. Itse oon huomannut viime vuosina, että toivoa tuo, jos me kaikki voimme tuoda toivoa toinen toisillemme. Voimme tuoda sisukkuutta ja resilienssiä toinen toisillemme. Sitten me voidaan paremmin. Tää aika haastaa meitä jokaista pohtimaan, mitä on elää tässä ajassa ja minkälaista elämää haluaa elää.
Jos palataan tulevaisuuden työhön, mehän ei tiedetä de facto, minkälainen tulevaisuus tulee olemaan. Ainoa, mikä me tiedetään, ainoa, mihin me voidaan vaikuttaa on, mitä me tässä hetkessä tehdään.
Jos kaikki tää merkityspuhe tuntuu tosi kaukaiselta, se on ihan ymmärrettävää. Minimi, mitä voi tehdä on, että on hyvä ihminen, hyvä kansalainen, mukava perheenjäsen, vastuullinen ja välittävä ystävä, välittävä kollega. Että oltaisiin ihan kunnon perusihmisiksi, se olisi jo varmaan aika iso asia. Tässä ajassa kun on polarisaatiota ja näin, tuntuu, että ne ovat välillä hukassa. Jos palattaan ihan perusteisiin ja tuntuu tuolla hektisessä työelämässä, että välillä niille perusteille, ihan hyville käytöstavoille olisi tarvetta ihan jokaisella, itselläkin.
[Arto:]
Erittäin viisaita sanoja.
[Pasi:]
Juuri näin.
[Arto:]
Satu, tykkään tuossa Shell-tarinassa, että sähän oikeastaan lähdit sieltä itsekkäistä syistä. Sitten samaan aikaan sähän oli tosi epäitsekäs. Mun mielestä tässä on ehkä homo sapiensiin vetoava tie kohti hyvää tulevaisuutta, että tehdään asioita, jotka tuntuu tekemisen arvoisilta ja jotka lisää omaa kokemusta, että mun olemassaololla on jonkinlaisia mielekkyyksiä ja merkityksellisyyksiä, tarkoituksellisuuksia tässä ja nyt. Jos niin tekee, on erittäin todennäköistä, että juuri silloin, kun niin toimii, elääkin maailmaa varten. Eli onkin kietonut itsensä ratkaisijan roolissa ympäröivään todellisuuteen. On konkretisoivaa toi sun esimerkki, jossa sellainen sopiva itsekkyys yhdistyy sopivaan epäitsekkyyteen ja maailmaa varten elämiseen. Egoismin ja altruismin liitto on tuossa se, mikä mua kiehtoo. Mutta sori Pasi, mä jyräsin täältä.
[Pasi:]
Ei mitään. Mä vaan vähän innostuin tuosta Sadun loppukaneetista. Se on juuri näin, että kun työn merkityksellisyyttä ja ammattiylpeyttä on tutkittu ihan tavallisilla palkansaajilla vaikka teollisuudessa tai palvelualan töissä, on havaittu, että toisten auttaminen, olkoon se sitten lähin työkaveri tai joku asiakas, joka työssä kohdataan, on sellainen asia, mikä tuo merkityksellisyyttä ja ammattiylpeyttä työhön ja työarkeen. Toki tarvitaan paljon muutakin.
Pitää olla osaamista. Osaaminen tai kompetenssi, se, että ollaan hyviä jossain,
se on ihan perusedellytys, että me ylipäätään koetaan meidän elämä merkitykselliseksi, vaikka se työ ei vaatisi mitään kauhean korkeata koulutusta tai se ulkopuolisen silmissä näyttäisi yksinkertaiselta tai rutiininomaiselta. Kaikki työ kuitenkin vaatii osaamista ja ammattitaitoa. Kun tää perusta on kunnossa, sen päälle kokemus ammattiylpeydestä rakentuu.
Sitten, kun me osataan se meidän duuni, me koetaan, että me pystytään sillä työllä auttamaan joitakuita, olkoon se vaikka ihan lähin työkaveri tai joku asiakas, vaikkei sillä työllä koettaisikaan olevan mitään sen suurempaa yhteiskunnallista merkitystä. Aina kun tulee vaikeuksia työssä, me selvitään niistä. Me koetaan, että huh, tästäkin päästiin yli.
Tällaiset kolme asiaa yhdessä luo aika vahvan perustan, että me pystytään kokemaan oma työmme itselle ja ehkä muillekin tärkeäksi, merkitykselliseksi ja olemaan ylpeitä siitä, mitä me tehdään.
[Arto:]
Joo, mulla toi resonoi Decin ja Ryanin itsemääräytymisen teorian kanssa, jossa ihminen vahvasti säilyttää omannäköisen tapansa olla tässä maailmassa ja sillä omannäköisellä tavallansa pystyy liittymään ympärillä olevaan todellisuuteen, kokemaan kuulumista, kytkeytymistä ja osallisuutta.
Kolmas asia, jonka pitäisi toteutua samaan aikaan: kokee pystyvyyttä, että osaa jotakin ja on jotain annettavaa tälle maailmalle, jossa elämäänsä elää. Tuo on yksi vahvimpia teorioita mun maailmankuvassa selittämään, mikä helposti auttaa vaikka työyhteisöä löytämään tekijöitä, joilla rakennetaan yhteisöstä kukoistava ja jossa yksilöiden ainutlaatuisuudet liittyy osaksi jotain suurempaa niin, että jokainen kontribuoi omilla vahvuuksilla. Jokaisessa on heikkoutta, kun jokaisessa on vahvuuttakin. Mun mielestä on vähän huono strategia kehitellä vanhan suomalaisen viisauden mukaan yhteisöjä, että yhteisö on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.
Onko kiva, kun huomaa, että on itse se heikoin lenkki? Voihan se joskus olla ihan siedettävää ja tehdä näkyväksi, että nyt täytyy muuttaa käyttäytymistä, mutta se voi olla myös ihan musertavaa. Varsinkin jos yhteisön 60 muuta osoittaa sormella, että no niin, tuossa paha, jos sen saisi pois, niin kaikki olisi paremmin. Vahvuudet edellä voisi olla aika hyvä, koska silloin ne pystyvyydet tulee näkyviksi, joita meissä jokaisessa kuitenkin myös on. Me ei olla pelkästään heikkoja, vaikka ollaankin haavoittuvaisia ja pieniä ihmisiä.
Hei Taneli, ollaanko me nyt siirtymässä eteenpäin?
[Taneli:]
Me ollaan siirtymässä Pollsiin. Meillä on ollut tapana ottaa aina välissä osallistujien ääntä esille myös Pollsin kautta. Siellä on valtavasti hyvää keskustelua jo chatissa. Palataan siihen jonkin ajan kuluttua. Hilma, esitteletkö sä meidän tämänkertaisen Pollsin?
[Hilma:]
Kyllä. Minäpäs täältä käynnistelen pidemmittä puheitta meille tämän aamun Polls-kysymyksen, johon pääsette äänestämään.
Tämän aamun kysymys on, mitä te toivoisitte teidän työltä ensisijaisesti tulevaisuudessa. Jos näistä vastausvaihtoehdoista mikään ei oikein kolahda teidän kohdalle, kertokaa chatissa, mikä olisi parempi vastaus.
[Arto:]
Se tässä on tosiaan mielenkiintoista, että me tullaan niin erilaisista taustoista ja se kunkin tämänviikkoinen tai tämänkuinen tilanne määrittää paljon, kuinka pääsee tai pystyy vastaamaan tai minkä kokee olennaiseksi.
[Hilma:]
Siellä tosiaan merkityksellinen työ nyt oli suurimman osan suosikki. Mitä ajatuksia tästä herää?
[Satu:]
Kaksi asiaa. Kyllä se kuvaa tätä aikaa. Jos ajattelee Suomea 100 tai 150 vuotta sitten ja meidän esi-isiä ja esiäitejä, niin heillä oli ihan erilaisia kysymyksiä toimeentulon suhteen ja ihan elämisen suhteen. Meidän yhteiskunta on riittävän vauras, että meillä on mahdollisuus pohtia tämmöisiä kysymyksiä, kuten elämän merkityksellisyyttä.
Miettii vaikka työn imua. Mikä se merkittävin tekijä, joka tuo työn imua, niin kyllä se on työn merkityksellisyys. Siinä mielessä tämä näyttää tosi hienolta.
Ja jäin miettimään, ketä täällä linjoilla on.Selvästi täällä linjoilla on tietynlainen vastaajajoukko, joka kokee tän aiheen hyvin oleelliseksi. Täällä on ehkä keskimääräistä merkityksellisyyshakuisempaa joukkoa. Olisin siinä mielessä kriittinen, että tämä ei ole välttämättä ihan koko Suomen kansaa tai globaalia väestöä edustava otos. Mielekäs tulos ja ymmärrettävä tulos, mutta tätä tän aamun vastaajajoukkoa kuvaava.
[Satu:]
Mitäs olette Pasi ja Arto mieltä?
[Arto:]
Mukavuusnäytehän tässä on kyseessä.
Mitäs sanot, Pasi?
[Pasi:]
No joo. Jos katsotaan kaikkia suomalaisia palkansaajia edustavia kyselyitä, niin kyllä enemmistö arvostaa työn merkityksellisyyttä enemmän kuin vaikka palkkaa tai uramahdollisuuksia.
Ja kyllähän tämä, niin kuin Satu sanoi, on seurausta siitä, että elintaso on noussut. Me eletään hyvin erilaisessa maailmassa kuin meidän vaikka isovanhemmat tai isoisovanhemmat vielä eli. Me pystytään tai useimmat meistä pystyy hakeutumaan sellaisiin töihin, jotka tarjoa paljon muutakin kuin sen pelkän elannon ja palkan. Joskin totta kai säällinen toimeentulo on tärkeä asia sekin.
Kyllä mä sanoisin, että tiettyä edustavuuttakin näissä tuloksissa on, vaikka vastaajajoukko nyt on meidän aamukahveilla toki valikoitunut. Mutta en mä ole mitenkään yllättynyt, että työn merkityksellisyys tässä nyt nousee ihan kirkkaasti kaikkein tärkeimmäksi arvoksi.
[Arto:]
No, kun siirrytään tästä eteenpäin, niin mitä se tulevaisuuden työ oikein tulee olemaan? Mä katselin Maailman talousfoorumin työn tulevaisuuteen liittyvää raporttia. Siellä oli osaamisista, työelämän taidoista ja kompetensseista mielenkiintoinen listaus, jossa kolme olennaisinta taitoa oli ajattelun taitoja. Luovaa ajattelua, johon liittyy uteliaisuus ja uuden oppiminen. Analyyttista ajattelua eli yksityiskohtiin keskittyvää ja systeemistä ajattelua. Eli myös systeemistä ajattelua, jossa siis yksityiskohtien välillä olevat vuorovaikutukset tulee keskiöön.
Jos mä ajattelen, miten työn merkityksellisyyttä voisi maksimoida, sehän on systeemisen ajattelun avulla. Eli kuinka sä pystyt liittämään omaa tekemistäsi mahdollisimman moneen eri asiaan ja niitten kytkösten kauttahan hahmotat, että kas, tällä työllähän on tarkoituksellisuuksia.
Tämähän ei olekaan ihan turhaa. Tämähän kontribuoi tähän, tuohon ja noihinkin asioihin. Se työ ei ole irti maailmasta.
Jos löytää merkityksellisyyttä lisääviä kytköksiä omalle tekemiselle, sehän on siinä. Esimerkiksi yksi suomalainen kaupunki taisteli sen ongelman kanssa, kun ei ne saa oikein kaupungin työtehtäviin riittävästi hakijoita, joista valita sopiva työntekijä. Kun palkat on, mitä on. Ne ei pysty kunnolla kilpailemaan palkoilla yksityisen sektorin kanssa, niin ne keksi laittaa näkyviin siihen ilmoitukseen merkitysnäköalat, joita se tehtävä tarjoaa. Toisin sanoen, mihin se työ liittyy? Mitä sen työn avulla voidaan kaupungissa saada aikaiseksi? Mitkä on ne hyvät asiat, joita hyvin tehty työ tuottaa siinä kaupungissa? Niin väitti tää ihminen, että ei ollut ongelmaa sen jälkeen saada riittävästi hakijoita ja hyviä hakijoita työtehtäviin.
Tämähän resonoi nyt meidän Pollsin kanssakin, että jos merkityksellisyys oikeasti on se käyttövoima, niin rekrythän kannattaisi tehdä merkityksellisyys edellä ja tehdä näkyväksi siinä rekryilmoituksessa yhä aktiivisemmin, mikä on se ylevä tarina, jota tällä työllä kirjoitetaan. Mitkä on niitä yleviä tarinoita, mitä se tulevaisuuden työ on? Mihin päin se on kääntymässä ehkä? Tai mihin me haluttaisi sitä kääntää?
[Satu:]
Mä ainakin osaltani toivoisin, jos saa haaveilla, että se tulevaisuuden työelämä olisi jossakin määrin tasapainoisempaa kuin nykyelämän työelämä. Jos ajattelee, mitä ollaan tähän mennessä puhuttu, teema, mikä meiltä on puuttunut, on tietynlainen kiire ja vauhtisokeus, joka tätä aikaa leimaa. Siihen liittyvät ehkä mielenterveydelliset ja terveydelliset haasteet, mitä työelämässä näkyy.
Jos ajatellaan, että meidän pitää kuitenkin ratkaista aika isoja yhteiskunnallisia, myös ekologisia haasteita tässä nykyvuosien, tulevien vuosien ja tulevien vuosikymmenen aikana ihan tästä hetkestä lähtien. Jos me tehdään tätä sellaisista olosuhteista käsin, että me ei voida hyvin tai ihan vaikka me voitaisiin hyvin, mutta me ollaan jatkuvassa kiireessä, meillähän silloin ei välttämättä ole ihan paras ajattelu kapasiteetti käytössä. Siinä mielessä teema, mitä me ollaan tutkijatiimin kanssa pohdittu paljon viime vuosina, kun me ollaan lähdetty luonnon monimuotoisuutta tutkimaan tiimissä, jossa osa on biologeja, osa tulee ihan muilta aloilta, niin kuin minä. Meillä on paljon oppimista, ihmettelemistä ja osaamisen kuromista.
Olen ymmärtänyt, kuinka paljon aivokapasiteettiä ja fyysistä kapasiteettiä se vie. Sitä ei voi tehdä normiduunin ohella, että illat ja viikonloput ja yöt sitten luen tai teen. Kaunis viesti kaikille, joka samalla on aika haastava viesti ja joka mahdollisesti ei sovi kaikille työpaikoille: Jos halutaan ratkaista näitä aikamme haasteita, silloin meidän pitää myös pystyä haastamaan se ihastuminen vauhtisokeuteen, mikä meidän yhteiskuntaa leimaa. Meidän pitää löytää keinoja viisaasti hidastaa tahtia. Mä en sano, että me ei tehtäisi mitään, vaan pikemminkin tehtäisiin oikeita asioita ja samalla löydettäisiin tilaa ajatella.
Tässä on nyt toinen iso trendi, mikä tällä hetkellä työelämää haastaa. Tekoäly kaikkine mahdollisuuksineen. Nyt, kun meidän opiskelijoita vaikka katsoo, on alkanut näkymään vilppitapauksia tänä syksynä aika paljon. He ihmettelivät kovasti tässä joku viikko sitten, kun mä sanoin, että tehkää se essee ja miettikää itse. Te osaatte ajatella. Silloin mulle valkeni, että voi olla, että tällä hetkellä meillä kasvaa nuorisoa, jotka ajattelee, että sen ajattelun voi ulkoistaa tekoälylle. Ehkä me ollaan ulkoistettu se jo uutisille, someen ja eri härpäkkeisiin, kun me ei ehkä eletä tässä hetkessä.
Mitä peräänkuuluttaisin meille kaikille ihan itsestäni lähtien, on, että kun joku kysyy, tarvitaanko meitä ihmisiä enää jatkossa, kun tulee tekoäly ja robotit hoitaa kato homman. Jos ajatellaan, että ne on hyviä robotteja. Kyllä me ihmiset jotenkin… Otetaan se meidän tila ja paikka. Se lähtee siitä, että me osataan ajatella ja otetaan tilaa ajatella. Se vaatii tietynlaista tietoistakin ajankäyttöä, tietoista toimijuutta, ettei vaan vaella ihan sokkona arjen kiireessä, niin kuin hyvin helposti käy. Musta tuntuu, että me ollaan kaikki siinä varmaan tosi hyviä.
Jos mun työkavereista kukaan kuuntelee tätä, ne varmaan repeää, kun se puhuu tuollaista ja itse se vaeltaa siellä ihan sokkona. Just sen takia mä puhun, jotta mä itsekin osaisin välillä pysähtyä ja ajatella. Samalla koittaa sitä samaa vinkata muille. Tästä puhuisin, koska tulevaisuus ei ole itsessään annettu, ellei me anneta itsellemme ja toisille tilaa ajatella niitä ratkaisuja, jota tulevaisuus vaatii.
Sitten vielä viimeinen pointti lyhyesti. Tulevaisuustaidot. Siihen liittyy oleellisesti yhteistyö. Jos ajattelee etenkin yritysmaailmaa, sitä on pitkään leimannut hyvin kilpailuhenkinen toimintalogiikka, joka on viime vuosikymmeninä murtunut. Jostakin syystä monet edelleen ajattelee, että täytyy kilpailla. Yksilöt ja yritykset kilpaillaan. Ehkä se oleellinen viesti tässä ajassa on, että se on aika vanhentunut ajatus.
Näitä isoja haasteita ratkaistaan aivan ennakkoluulottomassa yhteistyössä. Se vaatii, että meistä jokainen yksilönä, yhteisönä, yrityksenä, kuntana, kaupunkina, valtiona, että me osataan tehdä yhteistyötä. Jos katsoo maailmanpoliittisesti tätä aikaa, tämä vaatii rauhan, viisauden ja yhteistyön puhetta. Se lähtee meistä jokaisesta. Ei odoteta, että ne presidentit tekee sen puheen, vaan se lähtee ihan jokaisesta kohtaamisesta tuolla kadulla. Peräänkuuluttaisin, että tulevaisuus tehdään nyt. Jos nyt jokainen meistä ei lähde tekemään hyvää työelämää ja hyvää elämää, niin ei se tulevaisuudenkaan elämä tai työelämä välttämättä ole hyvää.Ne dystooppiset tulevaisuusvisiot saattavat sieltä materialisoitua.
[Arto:]
Aijai. Aijai. Niin hyvää tavaraa. Eikö yhteistyön uudenlainen voima näkynyt tuossa koronarokotteen kehittelyssä nopeammin kuin ehkä ikinä aikaisemmin? Saatiin rokote kehitettyä, joka oli ja on vielä yllättävän toimiva. Se perustui siihen, että yritykset teki yhteistyötä enemmän kuin aikaisemmin rokotekehittelyssä. Tietysti, jos olisi vieläkin enemmän tehty yhteistyötä, ehkä olisi saatu vielä nopeammin käyttöön rokotteet.mEhkä tulevaisuudessa se kilpailija, jos haluaa kilpailullisuuden kautta ajatella, onkin se ongelma, joka halutaan taklata. Ehkä lääkefirman kilpailija onkin vaikka tietty bakteeri, jota halutaan saada aisoihin tai jotain muuta.
Ehkä kannattaisi ajatella uusiksi kilpailun idea, koska kilpailuhan on tyly strategia. Siinä valitaan voittajat ja häviäjät. Yleensä muutaman häviämisen kestää, mutta jos tulee jatkuvasti turpaan päivä päivältä, en mä ainakaan sitä kestä. Varmaan harva ihminen sitä pidemmän päälle kestää. Pasi.
[Pasi:]
Joo, samaa mieltä. Sadun nostama pointti kiireestä ja työn kuormittavuudesta on aivan älyttömän tärkeä. Vaikka siitä paljon julkisuudessa puhutaankin, ei puhuta kyllä tarpeeksi. Ainakaan niin paljon,että saataisiin asiaan jotain tolkkua ja muutosta.
Vaikka meillä on suomalaisessa työelämässä tapahtunut tosi paljon hyvää kehitystä viimeisten vuosikymmenten aikana, vaikutusmahdollisuudet työpaikoilla ja autonomia on kasvaneet, palkansaajat on aikaisempaa koulutetumpia, kehittymismahdollisuudet työssä on aikaisempaa paremmalla tolalla. Sitten kaiken kielteisenä kääntöpuolena on, että kiireeseen ja jaksamiseen liittyvät ongelmat on ehkä kärjistyneempiä kuin koskaan. Tai en tiedä koskaan, mutta ainakin sinä aikana, kun näitä kysymyksiä on tutkittu.
Tää on todella tuhoisaa kehitystä sen takia, että silloin, kun ihminen kokee olevansa puun ja kuoren välissä ja jaksaminen on koetuksella, silloin me menetetään aika paljon meidän kyvystä ajatella asioita uudella ja luovalla tavalla. Me menetetään paljon yhteisötaitoja. Me ei pystytä olemaan mukavia työkavereita toisillemme silloin, jos tuntuu, että koko ajan kaikki on vedetty liian tiukalle, työ on pelkkää sinnittelyä, pinnistelyä ja tuskaista selviämistä. Se ei ole hyvä tilanne. Ei sen enempää yksilölle eikä sille koko työpaikalle.
Mä haluaisin tästä tulla siihen kysymykseen, jota mielellään aina, kun mulla on tilaisuus, korostan, on se, että aivan kaikenlaisilla työntekijöillä koulutustaustasta ja ammattiasemasta riippumatta, on hirveän paljon siihen omaan työhön liittyvää osaamista ja kokemusta, jota ei todellakaan osata työpaikoilla riittävästi arvostaa ja hyödyntää.
Sellaisessa ympäristössä, jossa kaikki on vedetty liian kireälle ja jaksaminen on koetuksella, ihmiset ei yksinkertaisesti edes halua antaa siitä omasta potentiaalistaan kaikkea, mitä heillä voisi olla annettavana, jos työolot olisi paremmalla tolalla. Tää on aivan älyttömän tärkeä kysymys sen takia, että monet todella hyvät uudistukset, aloitteet tavallisilla työpaikoilla saattaa lähteä sieltä ruohonjuuritasolta tavallisten työntekijöiden ajatuksista ja aloitteista. Niitä pitäisi ehdottomasti kuunnella, ottaa yhteiseen keskusteluun ja kehittää eteenpäin. Jos aloite tuntuu toimivalta, se johtaa uudistuksiin ja käytännön toimenpiteisiin, pitäisi myös palkita näistä aloitteista.
Tää on monellakin tapaa älyttömän tärkeää. Yksi asia, mitä tässä korostaisin, on, että yleensä, kun me pystytään tekemään asioita työpaikoilla aikaisempaa fiksummin ja tehokkaammin, se on paitsi taloudellisempaa, usein myös rajallisia resursseja säästävää. Kun me opitaan tekemään joku prosessi aikaisempaa paremmin, me saatetaan säästää aikaa, mutta myös vaikka rajallisia luonnonvaroja. Meidän ei tarvitse tuhlata vaikka raaka-aineita niin paljon kuin aikaisemmin, kun ollaan keksitty joku fiksumpi tapa tehdä työtä. Tai me säästetään vaikka energiaa.
Ehdottomasti pitäisin sitä tärkeänä, että pidettäisiin koko ajan keskustelua yllä hyvistä työoloista, hyvästä työn laadusta ja ennen kaikkea annettaisiin tavallisille työntekijöille ääni ja mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä ja oman työpaikkansa päätöksentekoon.
[Arto:]
Aijai. Mulla tulee tuosta mieleen joskus vastaan osuneet ja silmiin pistäneet vertailut OECD-maista, joissa Suomi selkeästi hukkasi monia muita maita enemmän ikääntyvien ihmisten potentiaalin yhteiskunnassa. Se on kanssa sellaista tuhlaamistarinaa, jota ei kyllä soisi enää nähtävän.
Siinä vaiheessa, kun sulla alkaa olla hommat hallussa ja sellaiset yksittäiset tiedonsirpaleet on alkaneet muodostaa viisautta sinussa, sitten sä ootkin jotenkin turha työelämässä. Ei meillä ole tällaiseen varaa. Tähän pitäisi äkkiä saada käännettyä just siihen suuntaan, että erilaisuudet, joita onneksi ihmisissä on, ne täydentää yhteisössä heikkoudet pois. Ne tekevät meistä vahvan. Ihan yhteiskunnan tasolla, sehän on se mahdollisuus, millä me päästään eteenpäin. Mahtavaa puhetta. Tästä tykkään.
Mitä tehdään seuraavaksi, Marja?
[Marja:]
No niin. Nyt olisi aika sitten santsikupille. Tanelin kanssa ollaan seurattu chattia. Oikeastaan mä voisin nostaa sieltä kaksi teemaa. Katsotaan, kumpi lähtee keskusteluita viemään eteenpäin.
Ensimmäinen tuli vähän aikaisemmin ja oli kiinnostava, että onko tämmöiset ympäristöä aktiivisesti tuhoavat työt turhia. Ensin tuli vastaus, että kyllä, mutta sitten otettiin esille lentoemäntä, lentokapteeni ja näin. Sitä ymmärrettiin. Todettiin, että ei sinänsä ole lentohenkilöstön syytä. Se on yhteiskunnan ominaisuus. Kun sitä ominaisuutta korjataan, tulee myös näille ammattilaisille uusia mahdollisuuksia tehdä uudenlaisia töitä.
Eli tehtiin tästä rakenteellinen kysymys.
Sitten toinen, mistä tuli paljon keskustelua ja mikä mene aika lähelle tätä äsken puhuttua, on työn yhteisöllisyys. Toisaalta todettiin, kun eletään individualistisessa yhteiskunnassa, sit olis tarvetta työn yhteisöllisyyteen. Parissa kommentissa sanottiin, että Suomessa olisi työelämässä vähemmän yhteisöllisyyttä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Saksassa. Oli tällaisia kokemuksia.
Nämä oli kaksi isoa teemaa. Mitäs näihin sanotte?
[Arto:]
Mitäs tuumaat, Satu?
[Satu:]
Ehkä työn yhteisöllisyydestä. Sehän on ihan oleellinen tekijä, jos ajattelee työhyvinvointia, motivaatiota ja vaikka työn imua. Silloin pitäisi olla ei pelkästään yhteisöllisyyttä, vaan myös psykologista turvallisuutta ja tukeva työkulttuuri.
Me tutkittiin työkaveruutta joku vuosi sitten työporukan kanssa. Kun siitä tuli erilaisia koulutuspyyntöjä eri ammattiryhmistä, huomattiin, kuinka paljon tällä hetkellä tehdään esihenkilökoulutusta. Keskitytään johtoon.
Mutta oikeastaan jokainenhan meistä on työntekijä ja työkaveri, jokainen meistä lähtökohtaisesti ensisijaisesti panostaa niihin lähityökavereihin ja sitten asiakkaisiin tai ketä sitten onkaan siellä toisella puolella.
Kulttuurisesti toteaisin, että it makes sense. Jos vertaa maakulttuureja, jenkkejä ja Saksaa ja Suomea, niin tavallaan meillähän on matalampi hierarkian taso, mikä selittää sitä, että me ollaan siitä näkökulmasta lähtien aika itsenäisiä. Mä en sano, että me oltaisiin individualisteja, mutta me ollaan itsenäisiä.
Suomalainen johtamistyylikin on kuitenkin semmoinen, että se antaa aika paljon itsenäisyyttä itseohjautua verrattuna vaikka sitten ranskalaiseen, englantilaiseen, amerikkalaiseen tai saksalaiseen.
Oon tuosta kyllä samaa mieltä. Tietynlainen yhteisöllisyys on, mitä Suomeen tarvitaan. Sitten haastaisin meitä kaikkia sen suhteen, miten kukin meistä voi sitä yhteisöllisyyttä tuoda työpaikoille lähtien ihan siitä, että lähdetään vaikka yhdessä syömään. Se on semmoinen, mitä me ollaan lähdetty tekemään meidän porukalla. Kun ollaan toimistolla, mennään niinä päivinä yhdessä syömään. Kaikki ne, jotka sinä päivänä siellä sattuu olemaan.
Mä peräänkuulutan paljon, että lähdetään luomaan hyvää kulttuuria itse pienin keinoin, mitä kullakin missäkin tilanteessa on. Erinomainen huomio.
[Arto:]
Meneekö se silleen, että kiire just rikkoo yhteisöllisyyden? Eli tulee sellainen ajatus, että tästä täytyy mennä eteenpäin. Nyt ei ole aikaa kohdata toista, vaikka just aito kohtaaminen,
kohtaava läsnäolo voisikin kannatella sen koko päivän oikein tyylillä ja taidolla. Me eletään ohi omasta elämästä, koska jatkuvasti jokin parempi odottaa jossakin. Meillä on kiire sitä jotakin kohti, jota me ei koskaan saavuteta.
Sittenhän tulee ihan hillitöntä laukkaa siitä elämästä ilman selkeätä päämäärää.
Siihen tämä yksioikoinen suorituskeskeisyyden lisääntyminen on ehkä johtanut. Vauhti kiihtyy, mutta mitä kohti. Ei siitä edes jutella, että mitä kohti. Mitä meidän pitäisi saada aikaiseksi? Mitkä olisivat ne isommat päämäärät, jotka olisi niin tavoittelemisen arvoisia, että kun niitä päin liikahdetaan, heti tiedetään, että tehtiin oikeita juttuja.
Ei ihan päästy perille, mutta oikeita asioita kohti.
[Marja:]
Tuosta yhteisöllisyydestä vielä poimisin chatista semmoisen näkökulman, mikä liittyy tähän, että näissä muissa kulttuureissa myös jaetaan ideoita ja ajatuksia. Ehkä lähteekö se ammatillisesta integriteetistä, että uskalletaan tulla oman osaamisen kanssa toisten luo ja sekä antaa sitä että ottaa vastaan. Onko tää myös totta, että Suomessa on vähemmän tämmöistä?
[Satu:]
Mä olin ihan omissa ajatuksissani, kun mietin Arton äskeistä puheenvuoroa. Mä oon pahoillani, Marja. En ihan täysin kuullut, mikä oli se pointti. Jos voit kertoa vielä uudestaan.
[Marja:]
Pointti oli, että me teemme myös yksin työtä, emmekä jaa omaa osaamista ja ideoitamme toisten kanssa niin paljon kun jossain muualla.
[Satu:]
Joo. Tää tavallaan liittyy psykologiseen turvallisuuteen ja palaa johtamiseen, että osataanko johtaa siten, että ihmisillä on turvallista jakaa ajatuksiaan toisten kanssa.
Viime vuosikymmeninä on mietitty, miten saada innovaatioita ja luovuutta lisää. Eihän ihmiset ole innovatiivisia, ellei siellä työpaikalla ole semmoinen kulttuuri ja tila olla, missä on psykologisesti turvallista olla ja sanoa niitä tyhmiäkin kysymyksiä. Niin kuin mä äsken totesin tyhmästi ja uskalsin sanoa, että hei 10 sekuntia jätin kuulematta. Se oli just se oleellisin lause, vaikka mä muuten kuuntelin.
Meistä ei kukaan aina ole ihan parhaimmillaan ja me kaikki ollaan jollakin lailla keskeneräisiä. Mutta luovia ratkaisuja, innovatiivisia ratkaisuja ei tule, ellei me saada välillä mokata ja kysyä tyhmiä kysymyksiä. Se vaatii psykologista turvallisuutta. Sen takia viime vuosina on paljon peräänkuulutettu johtamisessa psykologista turvallisuutta. Se tarkoittaa oikeastaan, että myös esihenkilöiden ei tarvitse aina olla oikeassa. Kyky luoda luottamuksen tiloja, missä kukin voi sitten omista vahvuuksista käsin tulla mukaan niihin tilanteisiin kuitenkin kunnioittavassa hengessä.
Luottamukseen pohjautuva kunnioittava työkulttuuri on, minkä puolesta mä ainakin itse teen töitä. Huomaan, että se ei oo ihan itsestäänselvyys. Se lähtee meistä jokaisesta. Kiireen keskellä se saattaa unohtua. Yksi syy, minkä takia Suomella on saattanut viime vuosikymmenilläkin välillä sakata, tuntuu, että me ollaan hyviä tekee hommia, osataan hirveästi, mutta sitten se kyky aidosti ihmetellä yhdessä ja innovoida, siinä me voitaisiin olla parempia. Eli psykologista turvallisuutta.
Toteaisin vielä tuohon kohtaamiseen, mitä Arto sanoi. Jos ajattelee nykyajan hybridityötä, niin hetket, kun me kohdataan työkavereita, on se työpaikalla, työpajoissa tai muissa tilanteissa, ainakin hybridityötä tekeville, niin kuin täällä minä itse… Nykyään ainakin, kun mä menen työpaikalle, koitan hidastaa ja varmistaa, että niinä päivinä mä en heti säntäisi lukemaan sähköpostia, kun mä voin tehdä sen junassa tai bussissa. Mä koitan ottaa ne hetket, jos mä näen Pasin, Arton tai Marjan, mä sanon moi ja pysähdyn siihen. Mä oon huomannut, että se vaatii ihan tsemppiä itseasiassa.
Jos ajattelee, minkä takia on kiva mennä työpaikalle ja kiva nähdä ihmisiä livenä säännöllisesti, on, että se myös pakottaa meitä hidastamaan. Se tuo läsnäolon hetkeen.
Kenties omalta osaltani loppukaneetti tuohon, kun Arto kysyy, mihin tää meitä vie. Etenkin nyt puhun yritysmaailmasta, jos liike-elämässä ei riittävän hyvin oteta näitä ekologisia ja planetaarisia rajoja huomioon, niin musta tuntuu, että me juostaan kasvavalla kiireellä oravan pyörässä kohti ekologista tuhoamme.
Me ei eletä mitä tahansa vuosia.
Palaan siihen, että kiperä kysymys mulle jokaiselle on, miksi just me kaikki… Meitä on täällä 184. Miksi me eletään tässä ajassa, koko tää ihmiskunta? Etenkin, kun eletään kehittyneessä maassa, ehkä meillä on jonkinlainen vastuu ei vaan omasta maasta vaan myös tästä planeetasta.
Mikä sen hienompaa elämää kuin, että jotenkin edes pienesti olisi voinut vaikuttaa, että tää meidän planeetta ja ihmiskunta jonkinlaisen sivilisaation kautta voisi kukoistaa jatkossakin? Mutta se vaatii sitä, että me kunnioitetaan kaikkia lajeja. Ei pelkästään ihmislajeja. Kun miettii tulevaisuuden työelämää, iso harppaus on, että työelämä kytkeytyy luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja näitten ekologisten rajojen kanssa.
Itselle iso oivallus viime vuosina, kun on tutkinut luonnon monimuotoisuutta, on, kuinka irtaantuneita me ollaan siitä työelämässä. Semmoinen kaunis viesti kaikille, että mietitään vähän,mmitä luonto on, miten sen voisi tuoda arkeen ja työn arkeen ja miten työelämä voisi kunnioittaa luontoa. Kun me kunnioitetaan luontoa, sitten meillä on planeettakin, joka kestää ja tukee meitä.
[Arto:]
Kaksi ehdotusta. Otetaan kokouksiin mukaan henkilö, joka eläytyy tulevien sukupolvien asemaan, vaikka 70 vuoden päähän ja kuvittelee sieltä päin katselevansa, mistä siinä kokouksessa puhutaan. Ihmettelee tai kommentoi sitä ääneen. Ja toinen: otetaan myös toinen henkilö eri rooliin sinne kokoukseen. Henkilö, joka tekee tyhmiä kysymyksiä. Hänen roolinaan on nostaa tyhmät kysymykset esiin.
Olisiko se parempaa työelämää? Mitä sanot, Pasi?
[Pasi:]
Hyviä ehdotuksia. Kaikenlaisia ennakkoluulottomia ajatuksia varmasti tarvitaan.
Se voisi olla kyllä todella paikallaan, että työyhteisöissä, missä kukin meistä onkaan, aina välillä pysähdyttäisi ja esitettäisi itsellemme ja muille niitä tyhmiä kysymyksiä. Että hei, mitä me tässä oikein tehdään ja onko tässä jotain järkeä? Voisi jotain tyhmiä ja turhia asioita vaikka jättää tekemättä ja voisiko tärkeitä asioita tehdä vielä vähän fiksummin kuin nyt tehdään. Sitten ehkä näistä tyhmistä kysymyksistä jalostuisi tosi fiksuja kysymyksiä.
[Marja:]
Nyt Hilma varmaan joutuu meitä lopettelemaan, eikö näin, ettei mennä yliajalle.
Ihmiset pääsee muihinkin hommiin. Eikö ole näin?
[Hilma:]
Kyllä.
[Hilma:]
Nyt on harmillista, kun kiireestä yritetään päästä pois, niin täällä nyt joudutaan kiirehtimään.
Tämän vuoden viimeiset aamukahvit meillä on 3.12. tuttuun tapaan kello 8.30 alkaen.
Aihe ja vieraat tarkentuu vähän myöhemmin. Suuri kiitos tämän aamun keskusteluista Artolle ja meidän upeille vieraille sekä Marjalle ja Tanelille. Lämmin kiitos myös osallistumisesta kaikille siellä linjojen päässä.
Oikein mukavaa loppupäivää. Kiitos.
[Marja:]
Kiitos.
[Taneli:]
Kiitos ja moi.
[Satu:]
Moikka. Kiitos.
