Tätä teosta katsoessaan Antti Majava tajusi ihmisen rajoittuneisuuden

Taide voi saada aikaan konkreettisia hyppäyksiä kohti kestävää elämää. Niin kävi Antti Majavalle venäläisen taiteen museossa Pietarissa. Hän kertoi kokemuksestaan Hyvän tulevaisuuden aamukahveilla 4.6.2024.

”Sain valtavan järisyttävän kokemuksen, joka ei ollut pelkästään positiivinen, se oli myös täynnä kauhua”, Majava sanoi.

Hän tuijotti silmiin Malevitšin Musta neliö -teosta.

”Ymmärsin, että tähän kiteytyy valtavan paljon ihmisyyttä, modernia maailmaa ja meidän ongelmia myös. Sitten, kun mä näen, kuinka se toistuu meidän rakennetussa ympäristössä, mikro- ja makrotasoilla. Nämä neliöt ja kuutiot, jotka ovat äärimmäisiä yksinkertaistuksia, joita tarvitaan oman ajattelukykymme rajoittuneisuuden takia. Näen siellä mikrosiruja, kaikenlaisia kvanttitietokoneita, jotka toistaa ikään kuin tätä samaa palikkamentaliteettia. Sitten kun vertaan sitä ikimetsään tai luontojärjestelmään, joka on valtavan paljon moninaisempi ja orgaaninen tosiaan, törmään siihen, että me ollaan hyvin rajoittuneita ymmärryksessämme ja luodaan sen rajoittuneisuuden takia tällaista kummallista palikkamaailmaa”, Majava sanoi.

Majava kuivaili tilannetta, jonka hätkähdyttävät 97 prosenttia aamukahvien nauttijoista kertoi eläneensä. He vastasivat myönteisesti kysymykseen ”onko kulttuuri- ja taidekokemus saanut sinut näkemään maailman toisella tavalla.”

Katso linkistä tallenne Hyvän tulevaisuuden aamukahveista, jotka pidettiin Zoomissa 4.6.2024. Aiheena oli Mikä rooli taiteella ja kulttuurilla on hyvän tulevaisuuden rakentamisessa? Vieraat olivat Maria Huhmarniemi ja Antti Majava. Tekstitiedosto on luettavissa tämän artikkelin lopussa.

Tilaa muistutukset aamukahveista suoraan sähköpostiisi. Tilaa myös Ykspilkkuvitosen uutiskirje, jonka avulla pysyt ajan tasalla uusista artikkeleista ja tapahtumista.

Lue 4.6.. aamukahvien sisältö tekstimuotoisena alta.

[Arto:]

Jep, oikein hyvää huomenta.

Kesäkuiset aamukahvit tästä käynnistyy. Hilma ja minä tullaan Itä-Suomen yliopistosta, Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeesta Kohtuusratkaisuilla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea.

Meillä on mediakumppanina Ykspilkkuviis Media, josta meillä on tänään täällä Marja Heinonen ja Taneli Heikka. Kysehän on tällaisesta tiedeperustaisen lähestymisen valtavirtaistamisesta yhteiskunnassa. Me haluaisimme sanoittaa tiedettä ja taidetta sillä tapaa, että se tulee lähelle ihmistä ja löydetään sellaisia selkeitä tarttumapintoja, miksi tiedettä ja taidetta kannattaisi yhteiskunnallisen edistyksen tavoittelussa todesta hyväksi käyttää ja huomioon ottaa.

Sitten meillä on vieraina keskustelijoina tänään taiteilija ja apulaisprofessori Maria Huhmarniemi sekä taiteilija, väitöstutkija ja vihreän siirtymän osaamiskeskuksen projektipäällikkö Antti Majava Lämpimästi tervetuloa.

Ennen kuin päästetään keskustelu valloilleen niin muutama johdannon sana tähän. Me puhutaan, mikä merkitys taiteella voisi olla hyvän tulevaisuuden tekemisessä. Oikeastaan puhutaan kulttuurista ja taiteesta, ja ajatellaan, että se pitää sisällään kuvataiteet, musiikin, draaman, kirjallisuuden, tanssin… Ehkä lasten leikkikin voi lähestyä taidetta. Nyt sitten, kuinka me taide mielletään osaksi yhteiskunnallista muutosta, sillä varmaankin on jotain annettavaa ja jotain merkitystä, mutta mitä se merkitys voisi olla?

Ehkä sellainen kiinnostava havainto taiteessa ja kulttuurissa on, että sehän puhuttelee jokaista meistä meidän oma henkilöhistoria huomioiden.  Eli siinä ei oo sellaisia väkivallan piirteitä lainkaan. Se ei pyri manipuloimaan ketään yhtään mihinkään, vaan se sallii erilaiset tulkinnat. Silti se voi olla rajustikin jopa maailmankuvaa muuttavaa. Eli siinä yhdistyy jotenkin sellainen ison muutoksen mahdollisuus ja sitten toisaalta kuitenkin sen muutoksen aikaansaaminen sellaisilla keinoilla, jotka on erittäin reiluja ja ryhdikkäitä ja eettisesti koherentteja.

Se hätkähdyttää kerta kerran jälkeen. Jokaisella meillä on sellaisia kokemuksia, että taide ja kulttuuri on kertakaikkisesti pystynyt ihan hetkessä saattelemaan meidät lempeästi jonkun tavanomaisuuden tuolle puolelle ja sieltä avautuukin uusia maisemia, jotka on houkuttelevan hyviä ja vetäviä. Tämä on ehkä nyt sellainen suorastaan voima, jota me ehkä tarvittaisiin tällaisessa tilanteessa, jossa nyt eletään 11 kuukautta peräjälkeen tällä planeetalla, joka on mittaushistorian lämpimin. Ollaan kertakaikkisesti menossa kohti sellaista tulevaisuutta, joka ei ole elämisen arvoinen tulevaisuus.

Käännettä täytyisi tehdä.  Onneksi käännettä myös tehdään. Nyt sitten vaan ehkä saada yhä enemmän ihmisiä mukaan tekemään se käänne, joka on tekemisen arvoinen, koska kyllä me tiedetään, että kymmenen vuoden päästä ilmastonmuutoksesta edelleen puhutaan. Kymmenen vuoden päästä luontokato, tämä kuudes sukupuuttoaalto ei ole poistunut agendalta. Ja luonnonvarakysymys on entistä akuutimpi kymmenen vuoden päästä. Tulevaisuus on kovin selvä näiden asioiden suhteen.

Silti näyttää, että meidän ihmisten agendalle mahtuu yksi asia kerrallaan. Nyt sitten, jos ajatellaan hyvän jatkumista, hyvän tulevaisuuden jatkumista ja sen rakentumista, niin tällaiset suorastaan elämän perusedellytykset, niiden säilyminen on tietysti ensiarvoisen tärkeitä. Tästä me lähdetään nyt kehkeyttelemään sitten keskustelua.

Maria Huhmarniemi, miltäs tämä nyt kuulostaa ja miten asemoit itseäsi tähän tiistaiaamuun tänään?

[Maria:]

Kiitoksia. Kyllä oon samoissa aatoksissa sun kanssa, miten taide henkilökohtaisesti puhuttelee suhteessa jokaisen omaan kokemushorisonttiin. Mun oma tausta on kuvataiteessa. Mulle kuvataidenäyttely täällä Rovaniemen taidemuseon kokoelmassa, Wihurin kokoelma on täällä esillä, niin on ollut usein pysähdyttäviä, hiljentäviä, rauhoittavia, jopa jonkun tämmöisen pyhyyden äärelle laskeutuvia kokemuksia ja se on saatellut mua sitten tällä taiteen matkalla eteenpäin.

[Arto:]

Antti, millä mielellä liikkeellä?

[Antti:] No niin. No tota. Joo, huomenta vaan kaikille. Hyvällä mielellähän sitä tietysti täällä liikkeellä ollaan. Terveiset tosiaan Hyrynsalmelta. Täältä käsin nyt maailmaa katselen ja kylläpä kelpaa katella sinänsä, että täällähän ollaan asioiden ytimessä. Ei ollut syrjässä, niin kuin ehkä jossain vanhassa fossiilimaailmassa oltais oltu vaan täällä on kaikki se, mitä maailma tarvitsee. Yhteiskunta, kaupungit, kulttuuri ja taidekin tarvitsee loppujen lopuksi näitä sosioekologisia virtoja tai oikeastaan tämmöistä aineenvaihduntaa, jonka täällä pystyy sitten hyvinkin huomaamaan, minkälaisia ne virrat on ja miten ne muuttuu.

Ehkä tuohon taiteeseen tulee se… No, tämä olikin vastausta sinänsä, että tämä on se, mistä mä oon inspiroitunut sekä tutkijana että projektipäällikkönä että taiteilijana, että tosiaan tämmöinen aineenvaihdunta, se ei ole mikään tylsä kysymys. Jos joku haluaa tai saa siitä jotain intoa, että pitää sitä jotenkin likaisena niin antaa mennä vaan. Ihmisellä ja yhteiskunnalla on aineenvaihdunta. Jotain menee sisään, jotain tulee ulos. Siihen havahtuminen on ehkä se kiinnostava juttu tässä.

Silloinhan me valitettavasti havahdutaan myös ehkä sellaisiinkin asioihin kuin kuolevaisuus, kehon rajallisuus, ihmiskulttuurin rajallisuus ja jonkinlainen meidän kosmisen aseman rajallisuus. Luulen, että monissa niissä vähän niin kuin tuhoavissa tai ei ihan vähänkään tuhoavissa tendensseissä, mitä meillä nyt on käynnissä, vaikkapa kulutuskulttuuri tai kuluttajuus, niin me ollaan itseasiassa tekemisissä sellaisten ikiaikaisten kysymysten kanssa kuin meidän ihmisten suhtautuminen omaan kuolevaisuuteemme ja rajallisuuteemme. Meidän kulttuurinen koodisto, jossa yleensä aina on niitäkin piirteitä ainakin modernin aikana ollut, että haluttaisiin löytää jotain keinoja ylittää tätä meidän rajallisuutta ja kehollisuutta. ja saavuttaa ihmisyydelle joku konteksti, jossa oltaisiin ikään kuin kuolemattomia, ikuisia olentoja.

Tämähän on tietysti kaikki aika huvittavaa. Ehkä täältä Kainuista käsin, tuntuu, että tämä on terveempi paikka katsella tätä koko hommaa kuin jonkun finanssimetropolin keskusta, jossa sitten voisi vielä olla helpompi ajatella näin, että meillä on joku kyvykkyys tähän kehollisen ja planetaarisen kontekstin ylittämiseen teknologian tai muun avulla.

[Arto:]

Joo, mulla tulee mieleen tuosta Harari Homo Deus, jossa ehkä oli vähän just sen tyyppisiä ajatuskulkuja, että kaiken edistyksen takana, teknologisen kehityksen takanakin, on se suuri ajatus, kuinka saavuttaa kuolemattomuus. Eli siinä mielessä ollaan ehkä tosiaan jatkuvasti kamppailemassa sen elämän rajallisuuden kanssa.

Tässähän oltiinkin sitten saman tien jo aika lailla syvissä kysymyksissä.

Maria, miltä kuulostaa?

[Maria:]

Joo. Mietin tätä kuolemattomuutta ja taiteen ja kulttuurin roolia siinä. Sellaisessa perinteisessä taidekäsityksessähän voi juurikin olla niin, että taide, joku teos, käsityö tai joku produktio on se, joka jäljelle jää ja joka halutaan museoida ja arkistoida, mutta tässä mun omassa taidekäsityksessä on kyllä jo pitkään ollut semmoinen siirtymä, että ne ovat ne kokemukset ja hetket, joita sydämeen säilötään. Tarinat, perinteet, joita muutetaan ja tuleville sukupolville siirretään. Jatkuvuuden kokemus semmoisena sukupolvelta toiselle säilyvänä tai jatkuvasti muuttuvana perinteenä mieluummin kuin tämmöisinä objekteina. Tämmöisen aasin sillan rakensin tästä kuolemattomuudesta tähän taiteenmaailmaan.

[Arto:]

Se sellainen hetken ylevöittäminen, se on varmaan taiteen ja kulttuurin tehtävä. Että pystyttäisiin havahtumaan johonkin sellaiseen ylvääseen, joka alkaakin yllättäen kannattelemaan elämää, ja siirtää sellaisista arkisista piiperryksistä johonkin sellaiseen suurempaan ja kohti jotain uljaampaa. Ja sen todellakin taide ja kulttuuri pystyy tekemään, joka on suorastaan häkellyttävää ja sellaista täysin selittämätöntä. Se palaa ehkä siihen selittämättömyyteen, jota tää elämä nyt sitten pohjimmiltaan kaiken kaikkiaan on. Kyllähän tälle tietysti voi jonkinlaisia narratiiveja kehitellä ja niitä on kehiteltykin, mutta pohjimmiltaan kyllä tämä aika lailla jää vissiin selittämättömäksi.

Mitäs tuumailet, Antti, näihin?

 [Antti:]

Kyllä mä oon kokenut sen selittämättömyyden taiteen äärellä ja sen hakuisuudenkin ehkä sellaisen sanojen ulkopuolelle… Tietyssä mielessä, kun pikkaisen yrittänyt väitöskirjatyöni alkuvaiheessa perehtyä, ja sitä ennen erityisesti taiteilijana, abstraktin taiteen saloihin ja jopa erityisesti sen syvään päätyyn eli suprematismin ja muiden tämmöisten avantgarde ilmiöiden parissa harjoitettuun ajatteluun, niin siellä on sellaistakin tendenssiä just, että haluttaisiin päästä kaiken ulkopuolelle, kaiken ymmärrettävyyden ulkopuolelle. Erityisesti venäläisessä traditiossa oli halu päästä järjen tuolle puolen Lopulta siinä on yhteyksiä tämmöiseen gnostilaiseenkin ajatuksen päästä universumin tuolle puolen. Tämmöisen valon jumaluutta kohti pyrkimistä.

Nämähän on aika… Taiteessa silloin, kun ollaan näissä vesissä, voi keikahtaa se meininki jopa aika tuhoavaksikin. Ei taide automaattisesti ole semmoinen kieli, ajattelumuoto tai kokemus, jota voisi ilman kriittistä ajattelua vastaanottaa. Taide on ihan samanlainen ilmiö kuin joku muu ihmisen toiminta. Siellä voi olla kaikenlaisia aineksia, siellä pitääkin olla kaikenlaisia aineksia. Vaikka en ihan erityisesti pidä näitten suprematistien viestistä, minusta se on silti ollut tosi arvokas ja hyvä kuvaus siitä, mitä kaikkea ihmismieleen voikaan kätkeytyä ja kuinka itseasiassa tuhoavia tendenssejä meillä voi olla.

[Arto:]

 Onko sitten kaikissa sellaista taiteilijuutta? Mulla tulee mieleen joku haastattelu, jossa Gretzkya, jääkiekkoiljaa haastateltiin ja haastattelija kysyi yllättäen ”Oot sä niin kuin taiteilija?” Gretzky sanoi saman tien: ”Mä oon taiteilija.” Eli jääkiekkotaiteilijana tai niin… Miten tämä oikein menee? Kuka meistä on taiteilija?  Voiko sit määrittää, ollaanko me kaikki taiteilijoita? Antti.

[Antti:]

Tosi lyhyesti vaan, että musta taide on aina jotain uutta. Uskon kyllä siihen. Musta se olisi ihan käsittämättömän outo ajatus, etteikö jokaisessa hetkessä olisi jotain sellaista, mitä ei ole koskaan aikaisemmin juuri sillä tavalla toteutunut. Jokainen hetki on uudenlainen kombinaatio asioista. Kulttuuria voi olla sellaistakin, joka toisintaa vanhaa. Mutta jos jotain ilmaisua tai jotain asiaa voitaisiin kutsua taiteeksi, silloin siinä on jotain uutta ja se uudistaa sitä kulttuuria. Varmaan tämmöinen suuri lätkätaiteilija on pelannut lätkää tavalla, jolla kukaan ei oo aikaisemmin pelannut lätkää.

[Arto:]

Maria.

[Maria:]

No, mä olen tästä aivan täysin eri mieltä, että mä en jaa tätä käsitystä, että taiteen uutuusarvo olisi taidekokemuksen ytimessä. Mä ajattelen niin, että taide semmoisena kokemuksena, joka osallistaa ja joka on ihmisille merkityksellistä, todellakin riippuu kokemushorisontista, joka on yksilöllinen ja yhteisöllinen kussakin yhteisössä. Tämmöinen niin kuin globaali uutuusarvo ei ole mitenkään rinnasteinen siihen, minkälaiset kokemukset ovat merkityksellisiä tietyissä paikallisyhteisöissä. Sillä tavalla taiteen moninaisuus näyttäytyy todella rikkaana.

Ajattelen, että myös perinteiden kulttuurisissa kokemuksissa on…Voidaan tunnistaa taiteen arvo, mutta mun taidekäsitys sitoutuukin hyvin pitkälle tänne pohjoiseen, arktisiin ympäristöihin, joissa on dekolonisoitu taidekäsitystä sillä tavalla, että ei olla niin tiukkoja taiteen rajoista, taidemääritelmästä, että se olisi kapea vaan nimenomaan niin, että käsityö tai elämäntapa voi olla yksi tapa toteuttaa taidetta. Näen sen laajentamisen ja avartamisen tärkeäksi sitä kautta, kun itse näen niin,että taiteella on merkitystä tässä kestävyysmurroksen käynnistämisessä, silloin sitä ei ole syytä pyrkiä rajaamaan ja kohdistamaan pieneksi vaan pikemminkin miettiä, kuinka tämä tavoittaa ja osallistaa hyvin monia erilaisia yhteisöä ja ihmisiä.

[Arto:]

Tästä päästään ehkä just siihen taiteen hienouteen, että jo sen määrittely on tosi hankalaa. Ehkä puhutaan jo taiteen olemusta vastaan, jos yritetään kovin tiukkaan suppiloon ängetä taidetta. Silti, eihän me saada siitä ilmiöstä kiinni, jos me ei sitä johonkin yritetä ängetä.

Mua kiinnostaa sellainen havahtumisen mahdollisuus ja ehkä oman maailmantulkinnan selkiytyminen. Taide pystyy väkivallattomasti, lempeällä otteella paljastamaan omassa ajattelussa olevia ristiriitaisuuksia. Kun ajattelussa oleva ristiriitaisuus paljastuu, tulee itselle näkyväksi, sitähän voi muuttaa, jos haluaa. Tai sitten jääräpäisesti jatkaa kuten tähänkin asti ja todeta, että ei tämä ihan kestä kriittistä tarkastelua, mutta tällä mennään. Ei jaksa nyt horjuttaa tätä maailmankäsitystä.

Meillähän kaikilla on todellisuuskäsityksessä heikkouksia ja vajavaisuuksia, suorastaan harhoja. Se ei välttämättä ole hyvä asia. Olisi kivempi tietysti, että meillä olisi vähemmän esimerkiksi niitä, jotka ajattelee, että tämä planeetta on litteä, kun ei tää nyt litteä ole. Pystytään se osoittamaan useilla, useilla, useilla tavoilla, että planeetta on pyöreähkö. Että päästäisiin sellaiselle tosiasiaperusteisemmalle maailmantulkinnalle. Jotenkin mä näkisin taide on hyvin keskeinen siinäkin. Se pystyy ottamaan meistä kiinni sillä tapaa, että me havahdutaan ja kertakaikkisesti ymmärretään, että se mun tapa olla olemassa, sehän ei taida kestää kriittistä tarkastelua. Koko mun maailmankuva tai maailmankäsitys on jotenkin pikkasen vinossa. Samalla tähän liittyy, että sehän voi tarjota varmaankin sellaista merkitysnäköalaa elämään, just näitä tällaisia merkityshorisontteja, jotka rikastaa tätä hetkeä ja tuo tähän hetkeen sellaista olemassaolon täyteyttä, jota jokainen ihminen haluaa jatkuvasti.

Miltä tää, Antti, kuulostaa?

[Antti:]

No joo. Todellakin kuulostaa hyvältä ja totuudenmukaiselta. Miksi mä olen sitä mieltä edelleen, että taide on jonkin uuden kanssa tekemisissä olemista, johtuu siitä, että mun todellisuuskäsitys on sellainen, että mä ehkä yritin kuvata tuossa, että asiat eivät toistu sellaisenaan. Meille tarjotaan hirveästi nyt eri suunnista, erityisesti jostain konservatiivisesta poliittisesta ajattelusta käsin, ikään kuin ratkaisuksi nykyhetkeen sellaisia toimintamalleja tai ajattelumalleja, jotka toisintaa jotain vanhaa.

Meidän todellisuus on kuitenkin hyvin erilainen kuin vaikka 100 vuotta sitten tai 10 vuotta sitten. Tämä iso stage shift, mikä meillä on planetaarisissa järjestelmissä tapahtumassa, tarkoittaa, että meidän peili tai se meidän tausta, johon kaikki taidekin perustuu, muuttuu valtavalla vauhdilla. Jos me kiinnityttäisiin johonkin vanhaan ja toistettaisiin jotain vanhoja muotoja, mä epäilen, että me ei tavoitettaisi tästä muuttuvasta todellisuudesta kovin paljoa.

Mutta mä en tosiaankaan kiistä, etteikö sellainen säilyttävä tai hitaasti kulttuuria tai perustaa luova taide olisi hyvin tarpeellinen, mutta siinäkin musta tuntuu, että se aina heijastelee jotain sellaista olosuhdetta tai tilannetta, joka ei sellaisenaan ole voinut ehkä toistua. Jokainen käsityöläinen tekee jonkun työnsä kuitenkin hiukan erilaisessa tilanteessa kuin hän on tehnyt sen vaikka viisi vuotta sitten tai miten vaan. Kyllä se aina jotain uutta on. Kunhan ei yritetä teeskennellä, etteikö asiat olisi muuttuneet.

[Arto:]

Maria.

[Maria:]

No joo, kyllä tietysti juuri näin, että virtaavassa vedessä koko ajan ollaan, kun maailma ympärilläkin muuttuu ja tilanteet muuttuu. Tavallaan vaan sen taiteen arvon tunnustaminen siellä merkityksellisyyden kokemuksessa. Mutta myös ajatellen taidekäsityksen laajentamisesta ja avartamisesta sillä tavalla, että toiminta ja aktivistinenkin taide, joka käynnistää uutta toimintaa. Siinä on ehkä vähän erilaisia suuntauksia kuin se, mistä me nyt puhutaan, kun puhutaan ylevöittävästä taiteesta tai hiljentävästä, ehkä hyvin sensitiivisestä ja herkästä taiteesta. Ajattelen, että se koko skaala myös ruohonjuuritason aktivismina ja toimintana on tällä hetkellä tosi keskeinen taidemuoto, jota todella paljon arvostan.

[Arto:]

Mainiota. Nyt siirrytään seuraavaan vaiheeseen aamukahveilla. Marja, mites edetään?

[Marja:]

 Hienoa. Tämä on ollut mielenkiintoista keskustelua. Varmaan nyt on hyvä vaihe just siirtyä tähän meidän Pollsiin, kun ensin on määritelty ja pohdittu, mitä se taide on niin se antaa ehkä ihmisille vähän eväitä, mistä näkökulmasta he vastaavat tähän seuraavan. Hilma vähän alustaa siitä.

[Hilma:]

Kyllä. Minäpäs täältä käynnistän meille tämän aamun Polls-kyselyn. Pohditaan tosiaan kulttuuri- ja taidekokemuksia. Tämän aamun kysymyksenä on, onko kulttuuri- ja taidekokemus saanut sinut näkemään maailman toisella tavalla.

[Taneli:] Täähän on aika järisyttävä tulos, että 97 prosenttia vastaajista ajattelee jollain tasolla myönteisesti tähän kysymykseen. Kuinka moni asia tai ilmiö maailmassa voi saada näin vahvan myönteisen tuloksen kysymykseen, onko joku asia vaikuttanut sinuun ja vaikuttanut sinun maailmankuvaasi. Se todistaa meidän tämän aamun keskustelun tärkeydestä mun näkemyksen mukaan. Vai mitä ajattelette?

[Maria:]

Mun mielestä tämä nostaa esiin paitsi taiteen ja kulttuurin tekemisen merkityksen itsessään niin myös esimerkiksi tän taiteen ja tutkimuksen liiton, kuinka me voidaan taidetta käyttää myös tutkimusviestinnässä. Mun oma ajattelu korostaa, että taide ei saisi siiloutua ja on hyvin avoin sille, että taiteilijat ja tutkijat, esimerkiksi ilmastotutkijat, ekososiaalisen sivistyksen tutkijat, me kaikki voidaan tehdä myös yhteistyötä siinä, että taide ja kulttuuri on myös viestinnän keino.

[Antti:]

Mulla tulee mieleen tuosta, mitä Maria sanoi ja tästä äänestystuloksesta, että on myös hyvin tärkeää tunnistaa, miksi taide ja kulttuuri koetaan asiana, jonka sallitaan järisyttävän sitä maailmankuvaa. Mä oon kyllä huomannut, että monesti ihmiset, joiden kanssa ei jaa mitään ehkä poliittista samaa tulokulmaa asioihin tai ollaan maailmasta hyvin eri mieltä, saattaa kuitenkin taiteen äärellä olla ikään kuin alttiita tarkistamaan omia näkemyksiään tai antautumaan jollekin uudelle tai vanhalle asialle. Siinä pitää ehkä olla tarkkana koko ajan, koska mulla on teosluonnos takavuosilta, jossa kuvamanipulaatiolla laitoin tuon Kasselin Dokumenta biennaalin pääärakennuksen eteen semmoisen lipun, jossa luki ”Climate science as culture war”. Nyt kun meillä on erityisen tärkeä viesti tieteen puolella tullut luonnontieteen, ilmastotutkimuksen ja monimuotoisuustutkimuksen, biologian suunnilta, tiede jakaa ihmisiä itseasiassa aika paljon. Myös kysymys, mitä tieteestä ajatellaan, ja meillä olisi vielä mahdollisimman kattava vastaajakunta, se jakaisi tieteen viestin. Siellä voidaan olla sitä mieltä, että sitä ei haluta ottaa vastaan. Miten taide voi säilyä sellaisena kenttänä, jonka ihmiset antavat vaikuttaa itseensä? Se on mun kysymys tässä.

[Arto:]

Erittäin hyvä, erittäin hyvä näkökulma. Siinä on kans osa siitä voimasta sanotettu, joka taiteella on. Lähtökohtaisesti ei asetuta vastahankaan taiteen vaikutuksen kanssa, vaan sille annetaan mahdollisuus. Hyvin kiinnostavaa. Maria.

[Maria:]

Kun tunnistetaan, että taiteella voi olla tämmöinen muuntava ja uudistava, ajattelua kääntävä tai avartava vaikutus, keskeistä on kysyä, kuinka se voisi tavoittaa enemmän. Suomessa edelleen on semmoinen taiteen ja kulttuurin kasautuma, että se tietyllä tavalla kuplautuu tai on saatavilla niille, joilla on jo kulttuurista pääomaa. Tietenkin kulttuuri lähtökohtaisesti on kaikkialla, mutta edelleen… Jos ajatellaan ihan taidetta, niin se aivan selvästi kasaantuu, taidekasvatus kasaantuu. Tällainen avartuminen, julkisissa tiloissa toimiminen, avoimen inklusiivinen taide ja kulttuuritoiminta, on mun mielestä yksi kestävyysmurroksen avaimista tai sen kestävyysmurroksen käynnistämisen avaimista. Ajattelen, että se on siellä alkuun paneva voima, joka sitten voisi arvoja kääntää ja hätkäyttää.

[Arto:]

Ajattelen myös siinä mielessä, että taide pystyy ja kulttuuri pystyy auttamaan meitä irrottautumaan sellaisista kapeista hyvinvointikäsityksistä. Eli näyttää siltä, eikä pelkästään näytä vaan on empiirisesti ostettavissakin, että meidän käsitykset hyvästä elämästä ovat viime vuosikymmenten aikana kaventuneet. Ihmiset yhä enemmän ajattelevat, että hyvä elämä on vaurauden maksimoinnin tarina. Se on aika kapea. Taide ehkä pystyy auttamaan meitä näkemään hyvän elämän jonkinlaisena isompana projektina, eikä pelkästään, että kuukausi kuukaudelta yritetään vaan rahavirtoja voimistaa ja saada itsellekin enemmän tilille rahaa, ostovoimaa parannettua ja kulutusmahdollisuuksia lisättyä. Sitten kaikki kääntyy pikkuhiljaa paremmaksi ja paremmaksi.

Mä en nyt pilkkaa tätä narratiivia, vaan kerron vain sen, että mun mielestä se on kovin kapea. Jos tämä elämä on niin ainutkertaista, kun tämä aivan ilmeisesti on ja tämäkin hetki tässä, niin mun mielestä taide on oiva väline osoittamaan meille, että hyvä elämä voisi olla jotain muutakin, hyvinvointi voisi olla jotain toisenlaistakin elämää kuin mihin on nyt tyydytty. Me ollaan jotenkin taannuttu sellaisiksi suorittajakansalaisiksi. Sitten me ihmetellään, kun pitää vaan suorittaa enemmän ja enemmän ja sitten tuntuu, mikäköhän tässä riittää.

No mikäänhän ei riitä, koska meillä on narratiiviin kuuluva osa, että riittävästi on pikkasen enemmän kuin se mitä tänään on. Eli huomenna haluttaisiin, että olisi vähän enemmän kuin mitä nyt on. Tämähän pitää meitä jatkuvasti pikkaisen tyytymättöminä ja pikkaisen mitättöminä olentoina. Ei oikein päästä ikinä perille. Ne perille pääsemisen kokemukset pakenee tässä meidän valtavirtanarratiivissa. Taide pystyisi ehkä auttamaan pääsemään jotenkin irti tästä ja isommille avarammille vesille. Maria.

[Maria:]

Joo, juurikin näin. Ne kokemukset, jotka rakentuu siitä, että on yhteydessä toisiin ihmisiin, yhteydessä siihen lähiympäristöön tai laajeneviin globaaleihin verkostoihinkin, ne synnyttävät merkityksellisyyden kokemuksia, jotka sitten auttaa pohtimaan, mistä se hyvä elämä muodostuu. Jaan kyllä sen käsityksen, että kokemus yhteydestä toisiin ihmisiin ja monilajiseen luontoon niin kuin ekososiaalisen sivistyksen teoriassa tosi hienosti sanotetaan, se tuntuu itsestä todelta. Se on semmoinen, jossa uskoo, että taiteella on merkitystä.

[Arto:]

Antti, puhut näistä sosioekologisista käytänteistä, tällaisesta kiertokulusta ja ehkä sellaisesta perille asti ymmärretystä aineenvaihdunnasta, joka on luonnossa se itsestäänselvyys.  Kun lehti lakastuu ja putoaa maahan, siihen tulee hajottajat paikalle ja hajottaa sen lehden. Siitä syntyy sitten uuden elämän aineksia ja kiertokulku jatkuu. Siinä ei hukata mitään. Jatkuvasti säilytetään kaikki se, mitä on. Se on huikea lähtökohta. Jos ihmisen talous perustuisi tällaiselle ajatukselle, joka luonnossa on jatkuvasti läsnä, ei mitään ongelmaa.  Ei mitään ongelmaa noin niin kuin pikkaisen mutkat suoriksi, mutta ei kovin paljon vai mitä, Antti? Miten ajattelet?

[Antti:]

No niin tota. Pikkasen vielä kiinnostaa sanoa tuohon taiteen rooliin yhteiskunnassa, että usein unohdetaan, kuinka valtava yleisö taiteella itseasiassa eri muodoissaan on. Uskoisin, että mä en ole kauhean kaukana totuudesta väittäessäni, että sillä on kuitenkin paljon isompi yleisö kuin esimerkiksi jääkiekolla Suomessa. Suuri osa kansasta käy näyttelyissä ja kiertää erilaisia näyttelyitä aika paljonkin, käy ainakin kerran vuodessa jossain itselleen vaikuttavassa taidekohteessa. Taiteella on ihan valtava merkitys. Musta välillä tuntuu, että sitä ei ehkä tuolla taidekentällä tai taidekoulutuksessa ymmärretä, ainakaan kuvataiteen puolella ihan täysin, kuinka valtavat yleisöt sillä taiteella todella loppujen lopuksi on.

Tokihan tietysti, pääseekö vaikka jonnekin ison museon näyttelyihin mukaan taiteilijana, on epävarmaa opiskeluvaiheessa. Mutta mun mielestä me hyödyttäisiin siitä, että nähtäisiin ihmisten haluavan taidetta ja sillä on valtavan iso rooli yhteiskunnassa. Se tosiaan on asia, jota meidän pitää osata vaalia. Siellä on mun mielestä tehty hemmetin hyvää työtä. Vaikka otetaan joku Ateneum esimerkiksi. Kuinka rohkeata ekologista viestiä he pyrkivät omien näyttelykuratointiensa ja muiden kautta tuomaan esille. Toki joku voisi olla sitä mieltä, että pitäisi tehdä vieläkin enemmän, mutta mun mielestä siellä tehdään jo paljon tosi hyvää työtä.

Sitten se ihan perustavanlaatuisen havainnon valtavirtaistuminen tästä aineenvaihdunnasta, juuri tästä sosiaalisesta ja kulttuurisesta metabolismista. Meidän riippuvaisuus meidän kehon hyvinvoinnista ja meidän kehoa ylläpitävän luonnonjärjestelmän hyvinvoinnista. Toisaalta sit senkin hyväksyminen, että me ei aina tehdä oikeita ratkaisuja. Me saatetaan vetää röökiä ja olla jollain tavalla tuhoavia, mutta se ei saa se mittakaava olla semmoinen, että me tuhottaisiin ainakaan muiden ihmisten tai eliölajien elämisen mahdollisuuksia. Nämä kaikki pitää taiteessa pystyä käsittelemään niin, että se ei ole saarnaa eikä se ehdota liian yksioikoisia ratkaisuja, vaan se kuvastaa tätä meidän haastetta ja ristiriitaista kamppailutilannetta näiden kaikkien erilaisten tendenssien kanssa.

[Maria:]

Kyllä juurikin se tunnistaminen ja muistaminen, kuinka ollaan kuolevaisia, varmasti siihen hyvän elämän kokemukseen tai sen käsityksen rakentumiseen liittyy. Elämän aikana on syytä pohtia, mikä täällä on tavoiteltavaa ja mikä se on, mikä meistä sitten jää muistoina ja ihmisten kokemuksina. Musta tuntuu, että mulla täällä Lapissa niin ei ole käsitys, että esimerkiksi näyttelyorganisaatiot ja -instituutiot olisi semmoisia taideinstituutioita, jotka kaikki tavoittaisi. Oon ihan täysin samaa mieltä, Antti, sun kanssa, että instituutiot tekee hienoa työtä. Instituutioihin on rakentunut pedagogisia ohjelmia ja näyttelyprofiileja, jotka tosi upeasti avaa keskusteluja kestävään tulevaisuuteen. Oma käsitykseni on edelleen se, että taideinstituution yleisöt jonkun verran ovat tietty luokka. Suomessa on luokkayhteiskunta ja meillä on varakkaita ihmisiä. Meillä on ihmisiä, joilla on kulttuurista pääomaa,  jotka hakeutuvat instituutioihin. Siksi se sellainen taide, joka tapahtuu yhteisöissä, kylissä, nuorisotiloissa, siellä, missä ihmiset arkeaan elävät, niin on mun mielestä tämän kestävyysmurroksen käynnistämisen kannalta semmoinen voima, jota mä haluaisin, että sitä edelleen enemmän tuettaisiin ja että taiteilijat tunnistaisivat sen.

Taidemaailmassahan on niin vahva hierarkia. Ajatellaan, että aina vaan isompaan instituutioon ja upeampien kuraattoreiden tuottamaan gallerianäyttelyn tai museonäyttelyn. Tavallaan taidemaailman arvostus ruohonjuuritasoon taide- ja kulttuuritoimintaan Suomessa, maakunnissakin, edelleen näen sillä tosi paljon arvoa.

[Arto:]

Miten jokainen voisi sitten sellaista omaa taiteilijuutta ottaa esiin? Oletan, että jotain ihmisyydestä jää pimentoon, jos ei tunnisteta sitä omaa taiteilijuutta, jota jokaisessa ihmisessä on. Miten sen saisi esiin? Miten voisi rakentaa sellaista suhdetta itseen, että tulisi tietoisemmaksi siitä, mitä on? Että saisi selville, kuka tässä oikein on. Tietenkin se on selittämätön asia sekin ja varmaan yksi elämän tarkoituksista olisi just tulla vähän enemmän tietoiseksi siitä, mitä on ja mitä ei ole. Mutta taiteilijuus osana identiteettiä. Miten sitä saa selkiytettyä, Antti?

[Antti:]

Joo, mielenkiintoinen kysymys. Heti herättää mulla sisäisiä ristiriitoja. En tiedä, mihin vastaukseni kallistuu. Olisin sitä mieltä, että liikaakin ehkä puhutaan siitä oman tekemisen tarpeesta. Jokaisen pitäisi olla niin kuin taiteilija. Mulla tulee ensimmäisenä mieleen, että meillä on tosiaan kauhean hierarkkinen suhtautuminen taiteeseen ja se on tosi kummallista. Se elää niin tiukassa. Silloin kun me nähdään jotain upeata taidetta, onko meillä kanavat auki niin, että me oltaisiin tasavertaisessa suhteessa siihen teokseen ja ehkä sen mahdolliseen tekijään, että me koettaisiin taideyleisönä, että se mun kokemus, minkä mä koen sen teoksen äärellä, on se kaikkein tärkein, mihin se taiteilijakin on pyrkinyt.

Se, että joku teos laukaisee jotain ajatuksia ja prosesseja, silloinhan se tapahtuu minussa se taide. Se on niin kuin unta. Eihän meidän tarvitse aina kaikkia unia lähteä toteuttamaan, ruveta jostain palikoista rakentamaan niitä juttuja, mitä me ollaan unissa nähty. Meidän pitäisi olla avoimia sille unennäölle tai sille sisäiselle kokemukselle, jonka taide tarjoaa ja olla ylpeitä siitä, että meissä on herännyt se prosessi. Se on se taide. Se on se, mistä kaikessa on kyse. Meissä herää luova prosessi ja uusi ymmärrys. Toisaalta tämä ristiriita on just siinä, että musta se on hemmetin tärkeää ja hyvä, että ihmiset tekevät käsillään ja kehollaan asioita. Onko se taidetta tai ei, onko sillä kauheasti väliä, kunhan se on jotain, jolla ei ole konemaista luonnetta, että teet jotain sellaista, jonka tarkoitukset on jossain ihan muualla kuin siinä hetkessä.

Käsillä tekemisen ja keholla tekemisen asia on minusta pikkaisen taiteessa jäänyt liian vähälle. Siellä ollaan teoretisoiduttu ja digitalisoiduttu, käytetään koneita ja laitteita minusta vähän liikaa. Se on nyt meille tullut niin selkeänä viestinä, että me näivetymme ihmisinä ja kulttuurina, jos ollaan vain digitaalisia.

[Arto:]

Maria.

[Maria:]

On juuri näin. Tavallaan myös taiteen kokeminen on aktiivista, se on myös yhteisöllistä ja toimijuutta rakentavaa. Aktiivisesti vastaanottaa tai tulkitsee teoksia, produktioita, kirjoja, musiikkia tai kuvataidetta. Ajattelen, että on kyllä vahvistunut semmoinen, että ihmiset kokevat aktiivista toimijuutta myös tekemällä ja käyttämällä materiaaleja eli tämmöinen maker’s culture. Jossakin tehdään 3D-tulostuksia ja toisaalla taas sitten käsityökulttuurin herääminen ja elpyminen. Yhteiskunnassa näkyy tekijyyden ja toimijuuden voimistumista. Onko jokaisen syytä kokea itsensä taiteilijaksi, en ole ihan varma, mutta kyllä on syytä kokea itsensä luovaksi ja kyvykkääksi myös toimia ja käyttää omaa kehoa. Taiteilijoilla ja taidekasvattajillahan on siinä keskeinen rooli, kuinka he voivat yleensäkin demokratisoida taiteen tekemistä ja toisaalta sitten fasilitoida erilaisia prosesseja, joihin ihmiset voivat tulla mukaan ja josta toiminnan kulttuuri voi valtavirtaistua.

[Arto:]

Mitä jos ajattelisi niin, että kaikki uusi ja edistyksellinen edellyttää kuitenkin ajatuksen, joka on jotain muuta kuin mitä aikaisemmin on ajateltu? Innovatiiviset ideat syntyy siitä, että joku pystyy kuvittelemaan jotain, jota ei ehkä vielä olemassa. Sitten ottaa puheeksi sen ja sitä voidaan realisoida, se voidaan tehdä olemassa olevaksi todellisuudeksi, jos halutaan. Jos ajattelisikin niin, että tämän tyyppinen ajattelu valtavirtaistettaisiin ja ajateltaisiin ehkä koko ihmiselämä taiteena, millaisen yhteiskunnan se tuottaisi? Lähtisikö se ihan käsistä? Kansalaiset ajattelisivat tosiaan, että elämä on taidetta ja pyrkisivät sen mukaisesti orientoitumaan arkeensa ainakin vähän enemmän kuin nyt, niin lähtisikö se jotenkin lapasesta? Millainen yhteiskunta me saataisiin? Antti.

[Antti:]

Se lähtisi lapasesta.  Ja se lähti jo lapasesta. Just tuon tyyppistä mentaliteettiahan meillä avantgarde on syöttänyt kulutuskulttuuriin ja moderniin teollisuuskulttuuriin. Me kuvitellaan, että me voidaan tehdä mielikuvituksemme materiaaliseksi todellisuudeksi ja me pyritään siihen kömpelöin keinoin ja kömpelöin energialähtein ja raaka-ainevirroin. Pyritään siihen kömpelöön tavoitteeseen kuoleman ylittämisestä ja kosmoksen valtiudesta. Tämä on yhtä tämmöistä valtavaa, isoa avantgardistista taidesekoilua mun mielestä tällä hetkellä. Taide voi olla muutakin ja siis itseasiassa se on ollut vuosikymmenien ajan pääsääntöisesti just sitä, me ollaan tässä puhuttu eli kuitenkin vähän johonkin muuhun kuin tähän materiaaliseen kulutukseen tai pähkähulluun suprematismiin liittyvää. Mitenkään automaattisesti taide ei tosiaan johda meitä tässä hyvään elämään, vaan voi viedä meitä myös väärään suuntaan. Orgaaninen taidekehys on sellainen, joka meidän pitäisi ehkä historian traditioista ja kammareista paremmin kaivaa esille, jos halutaan jotain oppia vanhasta.

[Arto:]

Eli tarvittaisiin jonkinlaisia suuntaviittoja. Tarvittaisiin siis arvot, joiden mukaan lähteä rakentamaan hyvää tulevaisuutta. Eli sen tunnistamista, mikä on luovuttamatonta. Varmaan elämän edellytysten säilyttäminen voisi olla aika hyvä juttu. (naurahtaen) Tai siis, onko suurempaa päämäärää ihmisen toiminnalla olemassa kuin säilyttää hyvän elämän mahdollisuudet ja elämän edellytykset meidän jälkeemme eläville? Tosiaan tarvitaan siis jotain tällaista eettistä, moraalista keskustelua arvojen tunnistamista ja luovuttamattomien asioiden selville saamista. Maria.

[Maria:]

 Tosiaan taiteistumisestahan on puhuttu pitkään. Se ilmenee sillä tavalla, että voidaan nähdä, että on ollut myös käänne, jossa yksilöllisyys ja ilmaisu on voimistunut. Voidaan nähdä vaikka kakun koristelu taiteena ja jokaisen tulisi tuoda kesäjuhliin toinen toistaan erikoisempi ja yksilöllisempi kakku ja niin edelleen. Silloinhan taiteistumisen ajattelu ruokkii myös kuluttamista. Kyse on tietysti siitä, jos haluaa taidetta laajentaa ja valtavirtaistaa, silloin sen ytimeksi näkee sen yhteyden toiseen ihmiseen, kyvyn niin kuin puhutella ja kyvyn rakentaa arvokeskustelua, joka ei johda siihen tai ei syvennä kuluttamisen kehää.

[Arto:]

Hienoa. Sitten siirrytään santsikuppiin. Mites edetään?

[Marja:]

No niin. Eli santsikupissa lähdetään liikkeelle siitä, mitä chatissa on. Tämmöinen yhteenveto tuosta chatin kokonaisuudesta on, että taide ja kulttuuri voi olla hyvin moninaista. Siitä keskustellaan paljon, mitä se sitten on. Sitten myös kokemus, mitä se on, se on hyvin moninainen. Tietyllä tavalla on puhuttu aika paljon täistä käsitteiden tulkinnasta. Sitten mietittiin myös, mitä se on konkreettisesti. Olen tuolta pari poiminut, mikä on tämmöinen elämys, kokemus, joka on tehnyt suuren vaikutuksen ja siirtymän.

 Tuolla oli pari esimerkkiä. ”Kulttuuri vaikuttaa minuun lähes päivittäin, kun kuljen töihin 1400-luvulta peräisin olevan kirkon vieritse ja hautuumaan lävitse.”

Sitten toinen oli: ”Helsinki biennaalin Vallisaaressa olevat teokset, jotka oli viime vuonna, etenkin yksi, missä oli tehty taideteos merestä kerätystä muovijätteestä ja lajiteltu se värin mukaan. Teos oli samaan aikaan todella kaunis ja brutaali muistutus siitä, kuinka välinpitämättömästi ihmiset toimivat sekä raaka-aineiden että luonnon suhteen.”

Tähän loppuun tässä voisi kysyä, mitä konkreettisia tämmöisiä elämyksiä ja kokemuksia on ollut, jotka ovat aiheuttaneet siirtymän kohti kestävyyttä. Ainakin nämä meidän osallistujat kertoa, mitkä on tälläisiä konkreettisia hetkiä teidän elämässä.

[Arto:]

Hyvä kysymys. Mitä empiriasta tiedetään, ihmiset tykkäävät kauneudesta. Me tiedetään, että ihmiset kävelevät bussipysäkille pidemmän matkan, jos se ympäristö on viehättävä heidän mielestään. Jos se on heidän mielestään ruma, he eivät kävele bussipysäkille niin pitkää matkaa. Esteettisyys ja kauneus on varmaan yksi ihan keskeinen juttu, jota taide ja kulttuurikin voi tuoda esiin. Se voi tuottaa hyviä asioita.

Mitäs, Maria, ajattelet laajemmin?

[Maria:]

Mä aloitin kertomalla, että kuvataide on ollut mulle se puhutteleva taidekokemus. Se on tapahtunut taideinstituutiossa Rovaniemen taidemuseossa ja se on tapahtunut isojen maalausten äärellä, joissa on hiljentynyt ja havahtunut. Kliksahdus suhteessa siihen, minkälaista taidetta arvostaa ja mikä on sitten tässä omalla elämänpolulla johtanut niihin asioihin, mitä on tehnyt, on ympäristötaide. Kun on nähnyt teoksia, jotka on tehty metsään järjestelemällä lehtiä ja käpyjä tietäen, että ne on siellä hetken ja ne on juuri tässä kokemuksessa. Sitten hetken äärelle pysähtyminen ja pysähtyminen niitten ihmisten ja sen luonnon äärelle, joka on itselle merkityksellistä, on sitten johtanut ei-materialistiseen, vaikkakin luonnon ja moniaistisen ympäristön kanssa suhteessa olevaan, kokemukseen, joka on ollut mulle merkityksellinen.

[Arto:]

Oikeastaanhan kuulostaa siltä, että se on tehnyt tietoiseksi sut siitä, mitä elämä on. Elämä on mahdollista vaan tässä sekunnissa. Aamun eläminen uudestaan on mahdotonta ja me ei nyt puoleen päivään ulotuta tässä hetkessä mitenkään, vaikka kuinka haluttaisi. Eli tää hetki on ainoa ihmisen mahdollisuus.  Tässä sekunnissa se elämä tapahtuu. Se on kiistatta niin. (naurahtaen) Se on aika iso oivallus, jos sen niin konkreettisti oivaltaa, että se alkaa kääntämään jotenkin elämää erilaiseksi. Antti.

[Antti:]

Joo, mulla tulee nyt nämä mun klassiset esimerkit mieleen, että sain valtavan järisyttävän kokemuksen, joka ei ollut pelkästään positiivinen, se oli myös täynnä kauhua, kun mä olin venäläisen taiteen museossa Pietarissa. Näin ensimmäisen kerran Malevitšin Musta neliö -teoksen. Ymmärsin, että tähän kiteytyy valtavan paljon ihmisyyttä, modernia maailmaa ja meidän ongelmia myös. Sitten, kun mä näen, kuinka se toistuu meidän rakennetussa ympäristössä, mikro- ja makrotasoilla. Nämä neliöt ja kuutiot, jotka ovat äärimmäisiä yksinkertaistuksia, joita tarvitaan oman ajattelukykymme rajoittuneisuuden takia. Näen siellä mikrosiruja, kaikenlaisia kvanttitietokoneita, jotka toistaa ikään kuin tätä samaa palikkamentaliteettia. Sitten kun vertaan sitä ikimetsään tai luontojärjestelmään, joka on valtavan paljon moninaisempi ja orgaaninen tosiaan, törmään siihen, että me ollaan hyvin rajoittuneita ymmärryksessämme ja luodaan sen rajoittuneisuuden takia tällaista kummallista palikkamaailmaa. Rajoitamme myös itseämme ja omaa mielikuvitustamme jatkuvasti. Melkein suurin osa meidän tekosista rajoittaa meitä enemmän kuin avartaa. Myös avaruusmatkailu mun mielestä rajoittaa meitä ajatuksena eikä avaa juuri mitään muuta uutta meille. No niin. Tätä voisi jatkaa aika pitkään. En jatka. Aika varmaan rajoittaa nyt tässä tätä meininkiä.

[Hilma:]

Kyllä. Kiitos paljon tämän aamun tosi kiinnostavasta keskustelusta. Seuraavat aamukahvit meillä onkin sitten 3.9. samaan kellonaikaan kuin nyt. Aihe ja vieraat pidetään vielä mysteerinä, mutta tästä tulee tietoa sitten tarkemmin lähempänä. Suuri kiitos tämän aamun keskusteluista Artolle, meidän upeille vieraille ja Marjalle ja Tanelille. Lämmin kiitos osallistumisesta teille kaikille siellä linjojen päässä. Oikein aurinkoista ja rentouttavaa kesää kaikille. Kiitos.

[Antti:]

Kiitos.

[Taneli:]

Kiitos kaikille. Moi moi.

[Maria:]

Kiitos.

[Arto:]

Moi moi.

[Antti:]

Moi moi.