Kuluttamisen luontojalanjälki on suurituloisten murhe, sanoo tietokirjailija Julia Thurén

Onko sinulla varaa ostaa luomuekosaippuaa tai kallista kasvipohjaista lihankorviketta? Joudutko miettimään eettisissä kulutusvalinnoissa rahan riittävyyttä?

Jos joudut, Hyvän Tulevaisuuden Aamukahvit antaa sinulle synninpäästön. Maailma ei siihen kaadu, että yksi pienituloinen ei pystynyt tekemään arvojensa mukaista ostopäätöstä.

Hyvän Tulevaisuuden Aamukahvit on sarja kohtuullisen elämäntavan kohtaamisia, jotka järjestää Ykspilkkuviis Media ja Suomen Akatemian SISU-tutkimushanke. Julia Thurén oli mukana aamukahveilla 3.9., jolloin aiheena oli Kulutan, siis olen?. Arto O. Salosen kahvivieraina oli myös tutkija Mikko Kurenlahti etsimässä vaihtoehtoja kulutuskeskeiselle elämälle.

Mikko Kurenlahti ehdotti, että kuluttamisen taustalla voi olla epävarmuus siitä, riittääkö ihminen sellaisena kuin on.

”Sitähän me ollaan koko ajan hakemassa, että tullaan nähdyksi, kuuluksi ja arvostetuksi. Löydetään, että onhan mulla väliä ja teinhän mä tän oikein”, Kurenlahti sanoo.

Aika simppeliä. Arto O. Salonen komppasi.

”Jos tuota saisi pikkasen lisää suomalaiseen elämään, että meillä olisi muutama prosentti enemmän sellaista fiilistä viikossa, että mä riitän tällaisenaan ja mun ei tarvitse olla jotain ihan muuta kuin mitä pohjimmiltani olen, niin olisiko hyvä?” Salonen sanoo.

Niin, olisiko hyvä?

Katso koko keskustelu linkistä. Keskustelu löytyy myös tekstimuotoisena alta. Litteroinnin on tehnyt tekstitystä varten projektitutkija Hilma Möttönen.

Seuraavat aamukahvit ovat 1.10. 8.30–9:30 ja aiheena silloin 1,5 asteen elämäntapa. Vieraina Pro Vegen Jukka Kajan ja tutkija Michael Lettenmeier. Tilaa Zoom linkki täältä. Tervetuloa!

Koko Kulutan siis olen? keskustelu tekstimuotoisena

[Arto:] Mainiota. Oikein hyvää huomenta. Tämä tiimihän on sen tyyppinen, että Hilma ja minä tullaan Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeesta, jonka nimi on Kohtuusratkaisulla kohti sisukasta, vihreää ja oikeudenmukaista Suomea. Hyvän tulevaisuuden aamukahvit -kuvio toteutetaan yhteistyössä Ykspilkkuviis median kanssa. Sieltä meillä on Marja Heinonen ja Taneli Heikka.

Tänään meillä on aiheena kuluttaminen. Kulutan, siis olen? Meidän varsinaiset vieraat, jotka tästä aamukahvihetkestä tekevät sen, mitä se tulee olemaan, ovat Julia Thurén, joka on tietokirjailija ja toimittaja ja Mikko Kurenlahti, joka on niin ikään toimittaja ja myös väitöstutkija. Hän tutkii kuluttamista uskonnonkaltaisena ilmiönä. Lämpimästi tervetuloa!

[Julia:] Kiitos, Arto. Tosi kiva olla täällä varmaankin aika samanhenkisten ihmisten seurassa.

[Mikko:] Ja huomenta kaikille.

[Arto:] Lyhyt johdanto teemaan, jonka jälkeen sitten katsotaan, millaisiin sfääreihin me tänään ylletään. Kuluttaminen on keskeinen asia yhteiskunnassa.  Se pyörittää meidän yhteiskuntaa.

Talouskasvusta 50, 60, jopa 70 prosenttia rakentuu kansalaisten kuluttamisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Siksipä kuluttamiseen kannustetaan. Jos me ei kuluteta, pelkona on, että huonosti hyvinvointiyhteiskunnan käy. Samaan aikaan kaikki kuluttaminen rakentuu luonnonvarojen hyödyntämisen varaan vähemmän tai enemmän, mutta se siellä takana on. Eli jotain otetaan luonnosta, siitä jalostetaan meille ihmiselle jotakin, jota me kulutetaan.

Se kuvio on sen tyyppinen, että kun kauppaa mennään, yleensä sinne hyllyyn sitä tuodaan lisää, jota sieltä ostetaan. Jos jokin asia jää sinne hyllyyn, ei sitä sinne sitten pidemmän päälle kannata tuoda. Eli me yksittäiset kansalaiset pyöritetään tätä yhteiskuntaa tästä näkökulmasta. Toisaalta meille tarjotaan asioita, joita me ehkä ihan oikeasti tarvitaan tai sitten ei välttämättä tarvita. Sitten meillä on teollisuuden alaa, jolla pyritään aktiivisesti mainostamaan ja tekemään meidät tietoisiksi uusista asioista. Se voi olla hyvää tai huonoa. Jos ne asiat oikeasti vie meitä kohti parempaa, sittenhän se on oikein hienoa, mutta jos ne asiat on ihan humpuukia, eihän se nyt välttämättä kohti hyvinvointia ainakaan meitä vie.

Mutta koska kuluttamisen lisääminen on niin keskeinen osa yhteiskuntaa, välillä tuntuu, että kaikenlainen kuluttaminen on erittäin jees, kunhan vaan kulutetaan, jotta yhteiskunta toimisi. Sitten hypätä ulos tästä oravanpyörästä tai haastaa tätä, ei se mitenkään helppoa ole.

Toisaalta pitäisikö edes haastaa? Onko se meidän kansalaisten tehtävä? Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Vielä kun nähdään, että itseasiassa rakentelemalla kuluttamisen avulla itsestä tietynlainen luodaan käsitys siitä, keitä me ollaan ja viestitään toisillemme, kuka tässä olen.

Asia mutkistuu jälleen lisää. Eli se kuluttaminen on osa meidän identiteettiäkin. Kummallisesta, erittäin monitulkintaisesta ja monimerkityksellisestä asiasta kuluttamisessa on kyse. Tästä me lähdetään nyt keskustelemaan.

Julia, millä fiiliksellä tämän teeman kimppuun tänä aamuna?

[Julia:] No tämähän on mun lempiaiheeni. Olen kirjoittanut aiheesta kokonaisen kirjan, johon mä suakin, Arto, haastattelin. Tää on ihan hirveän vaikea. Kun aloin käsitellä ja miettiä kuluttamista, niin mä olin silleen ”No, tämähän on aika tämmöinen… Sen kun vaan vähennetään kuluttamista.” Mutta sehän ei ollenkaan toimi niin, koska meillä on nää taloudenrattaat, meillä on tää hyvinvointiyhteiskunta, meillä on väestöpyramidi, joka on koko ajan menossa ikään kuin väärään suuntaan eli meidän pitää saada lisää ihmisiä ja lisää resursseja hoivaan. Tällä hetkellä me ollaan rakennettu se systeemi sellaiseksi, että se onnistuu nimenomaan sillä, että kulutetaan, jotta saadaan verorahoja, jotta voidaan maksaa sitä hoivaa. Tämä on tosi nurinkurinen juttu.

Mutta sitten samaan aikaan mä haluisin muistuttaa, että suomalainen kulutusyhteiskunta syntyi vasta joskus 50-luvulla. Eli tää on hirveän nuori. Eihän tällaista ole ollut. Meillä on koko ihmiskunnan historia takanapäin, jolloin on selvitty ihan mukavasti ilman tätä loputonta supernopeasyklistä kuluttamista. Se on ihan mahdollista alkaa suunnitella sellaista hyvää tulevaisuutta, jossa me ei kulutettaisi tällä tavalla ja kaikki hyvinvointi ei perustuisi siihen.Ajatus hyvästä elämästä ja hyvästä elintasosta ei perustuisi siihen, että kulutetaan jatkuvalla syötöllä. Mun mielestä sellaista on hirveän kiva ja mielekästä ajatella, mitä se voisi olla, miten talous voisi rakentua, miten kulttuuri ja yhteiskunta voisi rakentua ja miten vaikka hoiva voisi rakentua. Tästä erittäin mielelläni keskustelen tänään.

[Arto:] Aivan mainiota. Mikko.

[Mikko:] Joo, mitä Juliakin sanoi, että on mielenkiintoista, että ollaan edes tultu tilanteeseen, että vähän niin kuin tää olisi luonnonlaki, että totta kai tätä täytyy jatkaa, järjestelmää täytyy ylläpitää sellaisena kuin se on, jotta se ylläpitäisi meitä, jotta me ei jouduttaisi vaaraan  ja kaikki ei romahtaisi.

On mielenkiintoista, mitä Arto tuossa alkuun puhuit, miten vaikea meidän on saada kiinni siitä ongelmasta. Onhan meillä paljon puhetta, että kuluttajuus, kulutuskulttuuri, kuluttava elämäntapa on ongelma. Mutta sitten, kun yritetään saada kiinni, mitä se kuluttajuus on, miksi me ollaan siinä kiinni, mitä me tässä ollaan oikeasti tekemässä, on aika vaikea löytää edes tutkijoiden piirissä mitään yhteisymmärrystä,  mistä puhutaan, kun puhutaan kuluttajuudesta.

Mua itseäni väitöskirjatutkijana kiinnosti paljon, mitä Arto alkuun sanoit, että kuluttaminen toisaalta ei saisi laskea. Pidetään rattaat pyörimässä. Ja sitten meillä on tosi paljon varsinkin ympäristökestävysliikkeen piirissä sitä, että lopettakaa kuluttaminen, ettekö te nyt ymmärrä, mitä te teette. Aivan ääripäät keskustelemassa. Se kuitenkin tuntuu, että tämä kuvio ei onnistu. Tässä on jotain vaikeutta, että ei me päästä siitä myöskään millään tavalla irti. Itseäni on kiinnostanut paljon, mitä sä sanoit, Arto, miten kuluttaminen rakentaa yhteiskuntaa tällä hetkellä tosi voimakkaalla tavalla. Miten paljon se rakentaa myös ihan ihmisyyttä? Miten meidän ihmisyyden rakentamisen prosessi on tällä hetkellä kiinni kuluttamistoiminnassa?

[Arto:] Julia.

[Julia:] Olen miettinyt tuota samaa kysymystä, Mikko. Mun mielestä ihmisyys rakentuu tosi paljon sellaisesta merkityksellisyyden tunteesta, että mikä luo mun päivääni merkitystä. Huomaan itsestäni välillä mun ajatusten olevan sellaisia, että mun merkitys on, että sitten, kun mä saan sinne kesämökille jonkun vaikka uuden sohvan. Se merkitys pyörii tällaisen aivan banaalin kuluttamisen ympärillä.  Tietenkin mä laitan siihen ympärille kaiken sellaisen, että sitten mä kutsun ystäviä ja soitan sillä sohvalla haitaria ja tälleen. Se kuitenkin on silleen, että mun pitää tehdä työtä, jotta mä saan rahaa, jotta mä saan tän merkityksen. Että minä juoksen sen perässä. Se kuitenkin typistyy, että sit mulla on se asia tai se voi olla myös matka tai tän tyyppinen. Sitten, kun mä saan tarpeeksi paljon tehtyä töitä, niin sitten mä pääsen sinne etelänlomalle.

Aina välillä, kun saa itsensä kiinni siitä, alkaa oikein naurattaa, että mitä mä oikein puhun ja selitän. Senhän pitäisi olla jossain aivan muussa hommassa se mun merkityksellisyys. Ylipäänsä, nyt on ollut mun mielestä… Adile Sevimli kirjoitti mun mielestä tosi hyvän kolumnin Hesariin ehkä viime viikolla, että ihmisten pitäisi löytää merkitystä yhä enemmän sellaisesta muiden hoivaamisesta ja yhteisöllisyydestä, eikä vaan siitä, että mietitään, mikä just mulle olisi just tällä hetkellä paras, koska se tekee ihmisen lopulta onnettomaksi. Aina, kun löytää merkityksen tekemällä hyvää jollekin muulle ihmiselle, musta tuntuu, että se merkityksellisyys on huomattavasti voimakkaampi ja pitkäkestoisempi.

[Arto:] Tää on kiinnostavaa. Varmaankin elämä on sitä, että me tavoitellaan kaikki hyvinvointia, hyvää elämää. Mikään sen vastakohdaksi asettuva ei meille oikein kelpaa tai maistu. Sit se prosessi, millä hyvä elämä saavutetaan tai hyvinvointia lisätään, se tosiaan kaventuu ton tyyppiseksi mitä Julia kuvasit, että tee paljon työtä, jotta voit paljon kuluttaa, jotta elämäsi olisi hyvää. Ehkä jostain tuolta antiikin Kreikasta katsottuna se olisi sellaista hedoniakeskeistä, itsekeskeistä elämässä pyöriskelyä. Minä, minä, minä -tyyppistä. Silloin merkitykset ei oikein pääse rakentumaan, koska merkitykset rakentuvat, kuinka me ollaan auki maailmaan, kuinka me löydetään omannäköinen paikka tässä maailmassa, kuinka me voidaan vaikka hoivan avulla tuotua yhteistä hyvää lisätä, jolloin meillä on syitä meidän olemassa ololle. Meillä on jonkinlaista tarkoituksellisuutta. Se on ehkä se vähän syvempi olemus tässä kuluttamisessakin.

Se ei ehkä oikeasti olekaan niin pinnallinen juttu, miten me sitä helposti käsitellään. Tästähän sä, Mikko, oot aika paljon puhunut.

[Mikko:] Joo. Mun mielestä oli mielenkiintoista, miten Julia kuvasit, että sitten, kun mä saan mökille sen sohvan ja sit mä soitan joskus haitaria siinä sohvalla ja muuta. Heti alkaa unelmointi ja mitä tää tarkoittaa, minkälaisia lupauksia ja merkityksiä tähän rakentuu, mitä tää mulle mahdollistaa. Toi on ihan avainasemassa. Me tehdään ihan hirveästi tätä. Itse tykkään ajatella, voitaisiko mieltää, että kuluttaminen on vähän niin kuin kieli, jolla me jatkuvasti me kerrotaan asioita, yritetään kertoa, minkälainen tää maailma on, kuka mä oon, mihin mä kuulun, mikä mulle on tärkeää ja arvokasta. Jonkinlaista tarinaa me jatkuvasti yritetään kuluttamisen avulla kertoa, luoda siihen sävyjä, kiinnittyä erilaisiin tarinoihin kiinni. Tää on jotenkin hirveän inhimillistä. Mitä säkin puhuit merkityksellisyydestä. Kun merkityksellisyys on jotain, mihin me usein tarvitaan jonkunlaisia kommunikaation välineitä, joilla me päästään juurikin kiinni siihen, kuka mä oon, miten mä oon, miksi mä oon, mikä mulle on tärkeää.

Tällä hetkellä, kun me ollaan tultu Suomen kaltaisissa olosuhteessa, missä meillä on aika paljon vapautta valita. Tavaraa ja kulutusmahdollisuuksia on runsaasti enemmän kuin meillä on mitään varsinaisia tarpeita. Kaikki semmoiset biologiset tarpeet, mitä kuluttaminen väistämättä palvelee, on tyydytetty kauan aikaa sitten. Me ollaan reilusti yli sen spektrin tässä. Meille avautuu sieltä tällä hetkellä ihan mieletön laari, jos aletaan pohtia, kuka mä olen, minkälainen ihminen mä olen ja yhtäkkiä sä meet tuonne markkinoille, niin sä voit aivan vapaasti valita resursseja erilaiseen identiteettityöskentelyyn.

Mä oon tämmöinen vinyyliharrastaja. Tää on mulle tärkeetä. Aivan erilainen soundi on tässä vinyylissä kuin missään muissa jutuissa. Tai mä oon tämmöinen intellektuaali. Mun pitää kaikki Proustin teokset nyt kyllä ostaa tänne. Ja ostetaan hieno kirjahylly, laitetaan ne sinne esille ja joku makee taulu tuohon viereen ja sit tämmöiset tapetit ja näin edelleen. Mitä tahansa me halutaan. Otetaan juoksija. Nyt jos mä ostan noi lenkkarit, sit mä alan elää tosi hyvää elämää. Sitten mä lähden joka aamu lenkille ja musta tulee hyvinvoiva, kaikkea sitä, mitä mun pitäisikin olla. Tällä se saavutetaan. Tällaista kerrontaa koko ajan tehdään sen kuuluttamisen avulla.

Tää on hirveän inhimillistä. Jos mietitään, että tulee tähän, että hei lopeta toi kuluttaminen, toi on pahaa toi on itsekeskeistä ja materialismia. Sit se ihminen tarvii jonkinlaisia muita tapoja koittaa hahmottaa, mikä mulle on merkityksellistä, kuka mä oon, minkälaisiin yhteisöihin mä kuulun, miten mä pidän esimerkiksi huolta muista ihmisistä.

Yksi näkökulma tähän kuluttamiseen on, että eihän kuluttaminenkaan oo pelkästään itsen rakentamista. Ei se oo pelkästään jotenkin itsekästä identiteetin rakentamista. Jos miettii, että millä tavalla me halutaan vaikka pitää toisistamme huolta. Joku vanhempi, joka käy ruokakaupassa ostamassa illan ruuat, että näistä mä rakennan mun lapsille oikein ravinteikkaan hyvän, ehkä eettisenkin ruokavalion. Ja ostetaan jotain herkkua ja samalla ostaa ehkä itselleenkin jotain… Kävin kaupassa ja ostin suklaapatukan itselleni. Tämä on nyt palkinto itselleni. Hirveän monenlaisia merkityksiä, mihin se kuluttaminen meillä liittyy. Tämä on just ihmisyyden, maailman rakentamisen palikka. Kuluttaminen ei todellakaan ole niin yksinkertaista tai pinnallista, mitä me helposti ajatellaan.

[Julia:] Joo, siis on niin syvällä tuo kuluttamisen kautta merkityksellisyyden, merkitysten hakeminen. Mitä mä olen miettinyt, kun hengailen itse tosi paljon sosiaalisessa mediassa ja käytän siellä aikaa. Globaalisti ja Suomenkin kannalta yksi suurimpia ongelmia ei niinkään ole se, että ihmiset kuluttaa, vaan se sykli, millä kulutetaan. Nykyään kaikki asiat vaihtuu hirveän nopeasti ja sitä meidän luonnonvarat ei kestä. Vaatteet, huonekalut… Mä kirjoitin hetki sitten Imageen jutun, miten nykyään jos ihminen ostaa uuden asunnon tai siis vanhan asunnon ja siellä on vaikka 2010-luvun keittiö, se on pakko repiä alas ja heittää kaatopaikalle ja tehdä sellainen oman näköinen keittiö sinne tilalle, remontoida.

Kaikki tapahtuu niin hirveän nopeasti, että ei voi tyytyä tai olla iloinen siitä, mitä mulla just nyt on, vaan koko ajan pitää havitella, mihin seuraavaksi. Ihmiset käyttää tällaisia eufemismeja, kuten vaikka ”minä päivitin sohvan” tai ”päivitin keittiön”, mikä mua raivostuttaa. Toinen eufemismi on, että ”sohva kotiutui meille” eikä silleen, että ”ostin kaupasta”. Kuitenkin ehkä vähän sitä hävetään jo sitä kuluttamista, niin sit sitä peitellään jollain tällaisilla jutuilla. Se on hirveän vaikea niin kuin Mikkokin tuossa puhui, että sä pystyt sun identiteettiä ilmaisemaan nimenomaan niillä uusilla jutuilla, niin miten sä ilmaiset sitä, että minäpä en olekaan ostanut yhtään mitään tai minä en ole kuluttanut.

Yksi mun ratkaisuista tähän tilanteeseen on, että perustin yhden mun kaverin, Aku Varamäen kanssa tällaisen haasteen kuin Viiden vaatteen vuosi. Se on nyt toista vuotta käynnissä ja se on ollut hirveän suosittu sen takia, että A) siinä saa luvan ostaa viisi uutta vaatetta vuodessa, eli se ei ole fundamentalistisesti ”älä osta mitään”, vaan osta tarkkaan ja valitusti. Ne on lähestulkoon pakostakin tarpeeseen, koska jos on vaan viisi slottia ostaa uutta vaatetta, niin sitten niitä harkitsee ja ne tulee tarpeeseen. Sä voit tuoda myös sitä esille somessa,että ”Hei, tämä on mun 3/5 vaate”. Jonkin asian tekemättömyyden performointi on tosi vaikeaa. Sitten, jos siinä on ympärillä joku tällainen juttu, liike tai ilmiö, se ehkä voisi onnistua paremmin.

Mä mietin, pystyisikö sellaista asioiden jättämistä. Pystyisikö sitä jotenkin brändäämään paremmin, koska ihmiset haluavat varsinkin somessa, kyllä muuallakin, tarttua johonkin ilmiöön kiinni ja olla mukana jossain porukassa.

[Arto:] Aijaijai. Erittäin hyvänkuuloista tavaraa. Samalla, kun sä tyydyt viiteen vaatteeseen, etkä halua 15 tai 50 vuodessa, sitten sä riistät työpaikkoja vaateteollisuudelta. Sä et olekaan se hyvä kansalainen, joka luo vaurautta yhteiskuntaan ja maailmaan. Joku sanoi, että meillä on planeetalla noin seitsemän kertaa niin paljon vaatteita kuin me ihmiset tarvitaan. Se on ehkä turhan paljon.

No mutta, nää on niin kiehtovan monimutkaisia asioita ja selvästi nää on aivan ytimessä, jos halutaan rakentaa sellainen ylväs tulevaisuus, joka on oikeasti vetävä, hyvinvointia kannatteleva ja meidän jälkeemme elävien ihmisten näköinen myös.

Nyt me siirrytään eteenpäin. Marja ja Taneli, mites jatketaan?

[Taneli:] Onko Pollsin aika, Marja ja Hilma?

[Hilma:] Jep. Nyt päästään osallistujat vähän pohtimaan tätä aihetta Polls-kyselyn muodossa. Tällä kertaa pohditaan kestävää kuluttamista. Mäpäs laitan täältä Polls-kyselyn käyntiin. Eli jokainen voi miettiä omalta kohdaltaan, oletko mielestäsi kestävä kuluttaja.

[Marja:] Onneksi voi sanoa, että kukaan ei ole täydellinen kuluttaja. Kukaan ei vastannut tähän ”Kulutan, kestävää tai ei”. Suurin osa osallistujista on selvästi tätä kohtuullisen keskitien kulkijoita. Tämmöisiä ”Aivan varmasti” kestäviä kuluttajia on 7 prosenttia, sitten on näitä ”Luulen ainakin” on 46 ja ”Silloin tällöin” 39 prosenttia. Tämä mun mielestä heijastelee hyvin, että moni on tietoinen, haluaisi tehdä enemmän, mut sitten toisaalta eihän tää meidän arki ja yhteiskunta välttämättä aina tue siihen tai auta meitä kohti kohtuullista kuluttamista.

[Taneli:] On kiinnostavaa tää ”Luulen ainakin” suuri osuus. Me halutaan toimia jotenkin, mutta ei itse asiassa tiedetä, mitä kaikkea meidän valintojen seurauksena on. On aika vaikea toimia kestävästi. Arto on puhunut paljon, kuinka yhteiskunnan pitäisi tehdä meille kestävä elämäntapa yksinkertaiseksi, houkuttelevaksi ja mahdolliseksi, että tiedettäisiin, mitä meidän valinnoista seuraa.

Täällä oli kiinnostava kommentti kuluttamiseen ikään kuin juurisyihin. On ehdotettu sellaista, että onko niin, että kun suurin osa ihmiskunnan historiasta me ollaan tehty konkreettista työtä, siis jotain, jossa kädenjälki näkyy heti, niin onko kuluttaminen itseasiassa eräänlainen korvike sille. Me saadaan ostettua omalla aineettomalla työllä jotain, joka on kädessä tuntuvaa. Se ikään kuin korvaa jotain hyvin syvällä olevaa tarvetta nähdä kättensä työ.

Tämä kommentti sai aika paljon peukkuja ja kysyisin teiltä, miltä tämmöinen selitysmalli kuulostaa.

[Julia:] Mun mielestä toi on tosi freesi ja kiinnostava kommentti. En ollut ajatellut itse tota aikaisemmin, mut mun mielestä se kuulostaa tosi järkeenkäyvältä, koska se on hirveän tyydyttävää nähdä omia kätten jälkiä tai jotain konkreettista. Mun lapsi on aina silleen, että ”Äiti, osta minulle joku yllätys. Sen pitää olla ikuinen.” Eli se tarkoittaa, että se ei saa olla karkkia tai herkkua. Sen pitää olla joku, joka on ”ikuista” eli siis lelu. Kieltämättä joku muovilelu on ikuinen. Sit me ollaan yritetty puhua tästä, mistä se muovilelu sitten tulee, se ikuinen muovilelu.

[Taneli:] Tää asettaa vähän uuteen valoon tän lapsuuden toivomuksen, että mieluiten kovia paketteja.

[Julia:] Jep.

[Taneli:] Pehmeä paketti alkaa olla vasta aikuisille, kun siellä on ehkä jotain vaatetta. Se ikuisuus siinä lapsen näkökulmasta on tosi intuitiivisesti ja jotenkin geneettisestikin kiinnostavaa ehkä. Mitä sanot, Mikko? Miltä sinusta kuulosti toi kommentoijan ehdotus?

[Mikko:] Mielenkiintoinen ajatus ja varmaan riippuu myös aika paljon ihmisestä, mistä me tavallaan päästään kiinni siihen merkityksellisyyden kokemukseen, mitä Juliakin puhui. Mä rupesin heti myös miettimään, että siinä on varmaan tärkeää myös, minkälaista yhteisöllisyyttä sen ympärille tulee. Lapsikin hakee sillä, että tulee nähdyksi, arvostetuksi, rakastetuksi, kuuluksi, mitä tahansa, sillä, että saa sen lelun ja pääsee tekemään sillä juttuja.

Jos näkee käteensä jäljet. Joku vaikka artesaani tekee jotain. No sanotaan, että vaikka joku palveluammatti, vaikka barista, joka tekee todella hyviä, laadukkaita kahveja, jotka on tosiaan lähellä mun sydäntä, hyvä ja laadukas kahvi. Paitsi, että sä saat tehtyä sen suurella ammattitaidolla, miten tästä tehdään mahdollisimman hyvää, ja sit sä jaat sen eteenpäin jollekin toiselle ja se pääsee nauttimaan siitä.

Mutta myös yhteisöllisyys siten, minkälaisia keskusteluja tän asian ympärillä käydään, tuunko mä tän kautta liittyneeksi osaksi jotakin yhteisöä. Mietin sitäkin, kun Julia puhuit, että jossain sohvalla soittaa sitä haitaria, niin oliko siellä joku kuuntelemassa, kun sä soitat sitä ja näin edelleen. Miten se tuo muita ihmisiä meitä lähelle, se on tässä olennaista.

[Marja:] Hei, jos hyppää tuonne keskusteluun. Siellä oli yksi mielenkiintoinen asia ja näkökulma, josta ei ole puhuttu. Mitä ajatuksia teissä herättää, että kuluttaminen on myös hyvin eriarvoista?

[Julia:] Joo, mä perehdyin ihmisten hiilijalanjälkiin ja luontojalanjälkeen, niin sehän on silleen, että mitä pienempituloinen ihminen, sitä kestävämmin hän elää, halusipa tai ei. Sit taas mitä varakkaampi ihminen, vaikka olisi kuinka ekologinen, silti luultavasti hänen hiilijalanjälkensä on huomattavasti isompi. Ihmisillä on tapana kuitenkin kuluttaa se, mitä he saavat. Säästöön jää toki jonkun verran, mutta kuitenkin.

Musta tuntuu, että perimmäinen ongelma kuluttamisessa on, että ihmisillä on Suomessa liian korkea elintaso. Tää on todella epäsuosittu mielipide. Jos vertaa globaalisti, meillä on vaan tosi, tosi korkea elintaso.

Jos haluttais täydellisen reilu yhteiskunta, sittenhän ne varat jaettaisiin sillä tavalla kaikkien maailman ihmisten kesken. Kyllähän me eletään täällä muiden kustannuksella aivan satumaisessa rikkaudessa verrattuna vaikkapa niihin bangladeshilaisiin, jotka tekee niitä meidän vaatteita. He ovat niitä, jotka työpaikkoja potentiaalisesti menettää, jos maailma siirtyisi viiden vaatteen kulutustahtiin, mitä ei tule missään tapauksessa tapahtumaan. Esimerkiksi Finnwatch on tehnyt askelpolun, että mitäs sitten tapahtuisi, miten me sitten koulutettaisiin näitä bangladeshilaisia. Ei siten, että kaikkien pitäisi jättää heitteille vaan ihmisen mielikuvituksen pitäisi riittää siihen, että mietitään, miten tää asia voidaan tehdä reilummin ja paremmin.

Jos joku pienituloinen miettii, että mulla ei ole nyt varaa ostaa jotain luomuekosaippuaa, tai että mun pitää ostaa jauhelihaa enkä voi ostaa tuota kallista lihan korviketta… Pienituloinen joka tapauksessa elää huomattavasti ekologisemmin kuin suurituoloinen. Tää on ihan kaikkien tutkimusten mukaan huomattu.  Mun mielestä, jos yhtään halutaan syyllistää kuluttajia, niin syyllistetään niitä suurituloisia. Pienituloisia ei tässä kohdassa kyllä tarvitse syyllistää yhtään.

[Mikko:] Ehdottoman eriarvoistahan tää on. Monin tavoin myös huomio siitä, että kulutuskeskeisen elämäntavan värähtelyt jatkuvat niihin yhteisöihin, joissa tää esim. ei ole standardia. Kyllä tää on globaali, planetaarinen ilmiö, joka vaikuttaa kokonaisuuteen ihan systeemisellä tasolla. Tosi iso kysymys on, mitä tässä pitäisi ylipäätään tehdä. Sitten samanaikaisesti, jos miettii, minkälaiset tarinat tässä ajassa kuitenkin hallitsee ihmisyyttä.

Meillä on paljon semmoista kertomusta, että suurten tarinoiden aika on ohi. Mikään ei enää jotenkin sido meitä toisiinsa. Eihän tää oo totta. Jos mietitään globaalia standardia, mitä tarkoittaa kehitys, menestys ja eteenpäin meneminen, kyllähän ne yhä enemmän tulee kuluttamisen maailmasta ja se lähtee määrittää niitä. Sielläkin, missä ehkä resursseja on vähemmän, tulee tarvetta, että pitäisi päästä tähän yhtä lailla mukaan ja pitäisi päästä kiinni niihin resursseihin.

Varmasti myös toisaalta, jos miettii, että niin kauan kuin se kuluttaminen on dominoiva kieli ja tapa esimerkiksi löytää sitä merkitystä ja vastata tämmöisiin kysymyksiin, kuka mä olen ja tehdään sitä myös ymmärrettäväksi toisille tulkita, minkälainen tää maailma on, mihin tässä halutaan olla matkalla, tuleehan siitä myös tarvetta päästä kiinni niihin resursseihin.

Ja mitä enemmän sulla on niitä, se on vähän niin kuin sulla olisi enemmän aakkosia, joilla pääset kertomaan sitä tarinaa. Sulla on isompi laari, josta jatkuvasti ammentaa. Se saattaa tuoda siis ihan turvallisuuden tunnetta, sitten toisaalta saattaa tuoda myös ahdistusta. Yhtäkkiä sulla onkin ihan mieletön määrä sitä, että sä voit olla periaatteessa ihan mitä tahansa, kertoo ihan mitä tarinaa tahansa ja täältä kaiken keskeltä pitäisi löytää itsensä ja minne tässä halutaan olla matkalla.

Tää on tosi monimutkainen vyyhti. Toivottavasti en vie liian eri suuntaan tätä keskustelua. Mun mielestä mielenkiintoinen havainto on myös, kun miettii kuluttamisen valta-asemaa ihmisyydessä, me ei mun mielestä enää puhuta edes pelkästään siitä, mikä on ihmisen suhde tavaroihin, vaan me puhutaan semmoisista prosesseista, jotka ovat jo sisäisesti meissä, siis ihmisyydessä. Eli jos miettii, minkälainen tarve ihmisillä on ollut jo pitkään brändäytyä, markkinoitua ja näyttää osaamista, nimenomaan päivittyä, mistä säkin, Julia puhuit. Tai some on hyvä esimerkki, missä määrin me tullaan sinne kuluttajina kuluttamaan toisten tuottamaa sisältöä tai ollaan tuottajia, jotka tuottaa sisältöä ja jollain tavalla ollaan myös itse se tuote, joka sinne tuotetaan. Nämähän on kaikki markkinamaailman prosesseja, jotka me otetaan siten, että tätä ihmisyys on, tätä sen pitäisi olla ja näin sitä eletään todeksi.

[Arto:] Mahtavaa. Tässä oleva iso teema takana on just, mitä se hyvän elämän tavoittelu on. Onko se tämmöinen elintason parantamisen prosessi vai elämänlaadun kohentamisen kuvio. Jotenkin vaikuttaa siltä, että meidän yhteiskunta on virittynyt jatkuvan elintason parantamisen suuntaan Se elämän laadullinen puoli lähtee kehittymään ja parantumaan vähän eri asioista. Siellä on merkityssisältöjen rakentelut keskiössä. Siellä on ehkä vähemmän sitä sellaista egoistista, minäkeskeistä, itsekeskeistä lähestymistä, joka on tässä aineellisen hyvinvoinnin jatkuvassa parantelussa läsnä. Mut nyt mehän on puhuttu aika paljon just tästä kuluttamisesta merkityksen rakentelun kuviona myös, mikä tuo ihan uuden näkökulman kuluttamiseen.

Mä oon miettinyt, jos kuluttamisen lähtisikin ajattelemaan enemmän merkitysten rakentamisen prosessina, olisiko se ratkaisu? Silloin ehkä turha kuluttaminen eli pelkästään yksittäisten halujen perässä juoksentelu vähentyisi ja alkaisi enemmän löytämään sellaisia elämää sisällöllisesti rikastavia kuluttamisen paikkoja, jotka tuo jotakin sellaista lisäarvoa, joka oikeasti kannattelee elämää.

Nythän, kun me ollaan pikkuhiljaa ajauduttu tosiaan kapeaan hyvinvointikäsitykseen, jossa elintason parantelu on se juttu, sitä pitää jatkuvasti parantaa. Se ei ole koskaan valmis. Sä et siinä prosessissa koskaan tule pääsemään perille. Jatkuvasti sulle tarjotaan uusia päivittämisen mahdollisuuksia. Puhelin on hyvä esimerkki siitä. Kun tätä tietä lähtee kulkemaan, siinä on jotenkin sellainen kyyryssä oleminen jatkuva kokemus. Sä koet itsesi mitättömäksi ja pieneksi kerta kerran jälkeen. Se homma ei kannattele sua missään vaiheessa. Ja itse asiassa tyytymättömyyshän onkin tosi olennainen asia yhteiskunnassa, joka rakentuu niin talouskasvuriippuvaisesti niin kuin meidän yhteiskunta rakentuu. Eli jos oltaisiin täydellisen tyytyväisiä, eikä hamuttaisi enää uutta ja enemmän, missä meidän yhteiskunnan hyvinvointirakenteet olisi? Ne täytyisi ajatella uusiksi, koska silloin enää se talouskasvuriippuvaisuus ei toimisi.

Tää on ehkä se kaikkein suurin kysymys tässä, että miten sitä lähdetään purkamaan. Mietin, olisiko mahdollista tosiaan lähteä sinne merkitysten suuntaan ja silloin, olisiko mahdollista ajatella niin, että pääsisikin perille joskus? Jos lähikaupassa on 100 erilaista juomavaihtoehtoa, josta valita, olisiko se jo perillä olemista? Voisi todeta, kun on 100 vaihtoehtoa, se on jo ihan hyvin. Jos olisi 120, ei elämä siitä lähtisi liitämään tai 200, siellä olisi jotenkin se huippu. Kun siihen päästään, sit ollaan perillä. Mutta tän tyyppistä keskusteluahan ei käydä lainkaan, että olisi jossain se maksimi, vaan jatkuvasti lisää uusia mahdollisuuksia luoden me päästään kohti sitä vaurastumista tai elintasosta tulee parempi.

Mutta kun elämässä onkin ehkä enemmän kyse siitä elämänlaadun kohentumisesta. Miltä tää kuulostaa?

[Julia:] Mun mielestä kuulostaa tosi hyvältä. Itse ajattelen näitä aina hirveän poliittisesti, koska mulla on semmoinen ajatus, että ihmiset on kuitenkin aika itsekkäitä olentoja. Ehkä mulla on vähän kyyninen ihmiskuva. Musta tuntuu, että ihmistä pitäisi jonkun verran… Mä oon kovasti EU-uskovainen. Uskon, että sieltä tulee sellaista hyvää sääntelyä, mikä tekisi jonkun rodin tähän meidän elämään.

Ihmiset on myös laumaelämiä. Ne haluaa sitä, mitä muilla on. Jos Kardashianit lentelee jossain yksityislentokoneella, tulee semmoinen olo, miksi mä en voisi myös. Se on hyvä kysymys, ketä me katsotaan ylöspäin ja kenen tarinasta me ollaan silleen, että mäkin haluan tuollaisen. Se on semmoinen ongelma, että pitäisi olla… Mä ajattelen, että pitäisi olla politiikkaa ja sitten pitäisi olla sellaisia esikuvia, jotka miettii tämän asian sellaiseksi ja jotka näyttää, että tämä elämä on kivaa, elämisen arvoista ja hyvää. Sellaisia esikuvia alkaa olla jonkun verran esimerkiksi somessa, mutta ei lainkaan tarpeeksi.

Sen takia olen aina niin iloinen, kun vaikka jossain Talouselämän kannessa on joku Anna Herlin puhumassa kohtuudesta, koska siitä tulee semmoinen olo, että vitsi, tällaiset meidän yhteiskunnan eliitin jäsenet puhuvat näitä asioita. Tää ei oo enää pelkästään joittenkin ituhippien hommelia. Me tarvitaan tällaiset niin kuin kovien arvojen tyypit tähän hommaan mukaan. Tämä on sykli, että me tarvitaan sitä poliitikkoa, joka sanoo, että nyt nostetaan vähän näitä veroja ja jaetaan tätä pottia enemmän siten, että hoivaa riittää kaikille ja sori, sun veroja nostetaan pikkasen niin sä et pääse kahta kertaa Thaimaahan tänä vuonna.  Sulla ei rahat riitä siihen enää. No sehän ei ihmiselle mielellään käy. Sitten poliitikot pelkää, että häntä ei äänestetä enää uudestaan, jos hän sanoo näin. Me ollaan kriisissä myös tän edustuksellisen demokratian kanssa tässä asiassa. Mutta en silti missään tapauksessa lähde diktatuurin tielle. Pois se minusta.

Mutta ehkä sen takia mä uskon EU:hun, kun se on niin kaukana, että ihmiset ei niin paljon pelkää sitä, että mua ei äänestä tänne uudestaan, kun ihmiset ei oikein edes käsitä, mitä siellä EU:ssa tapahtuu. Sieltä on tullut ihan hirveän hyvää sääntelyä. Vaikka nämä ennallistamisjutut sun muut. Ne on sellaisia, että Suomessa voidaan ärhennellä ja olla silleen, että EU:n herrat siellä käskee, vaikka oikeasti nää on tosi hyviä asioita meille.  Sitten ei tarvitse ikään kuin syyttää itse itseään, että mitään ikävää olisi tapahtunut. Mua kiinnostaa, miten tulevaisuudessa kaikille taataan ihmisarvoinen elämä. Musta tuntuu, että yllättävän vahvasti hoivaaminen ja kuluttaminen liittyy toisiinsa. Tämän yhteiskunnan pitäisi rakentua silleen, että hoivaamisesta tulisi merkityksellinen asia, jota tehtäisiin ei pelkästään omalle isoäidille Miten me mietittäisiin siten, että pidettäisiin yllä vahva usko, että hyvinvointivaltion pitää yltää ihan kaikille?

Se ei voi perustua vaan siihen, että mä ostan auton, sitten siitä autosta menee veroja ja sitten niillä veroilla maksetaan ihmisten hoiva.  Tää on hirveän vaikea.

[Arto:] Joo, mutta sä tarjoat kyllä ratkaisuja. Eli että meillä pitäisi olla konkreettisemmin kokemus jokapäiväisessä arjessa, että mä pystyn elämään muita varten. Jos me pikkaisen enemmän alettaisiin elämään muita varten, meidän merkityssisällöt rikastuisi elämässä, kokisimme suurempia tarkoituksia olemassaolollemme ja me kannateltaisiin toisiamme. Sitten tuo politiikkakuvio… Eikö kuitenkin politiikan päämäärä ole yksinkertainen? Politiikan päämääränä yhteiskunnassa on luoda olosuhteet, jossa kansalaiset voi kukoistaa.

Nyt tietysti, mitä se kukoistaminen on. Tän tyyppisessä hyvinvointikehyksessä, jossa me toimitaan, kukoistaminen tarkoittaa vaurastumistarinaa ja se on tosi kapea. Elämän voima on jotain paljon enemmän kuin pelkästään aineellinen kehittyminen, asioiden päivittäminen ja materiaalinen edistyminen. Miltä tää, Mikko, kuulostaa?

[Mikko:] No, kun miettii ongelmista kohti ratkaisuja kulkemista, kyllä musta koko ajan tuntuu, kun puhutaan kuluttamisesta, meillä on ihan hirveästi etsimistä, siis jatkuvaa etsimistä ilman, että oikeastaan edes sanoitetaan tai tiedetään, mitä ollaan etsimässä. Se on vähän semmoista yleistä hapuilua. Semmoista ”onhan mulla väliä ja arvoa, olenhan mä menossa oikeaan suuntaan, onhan mun elämä merkityksellistä” ilman, että me oikeastaan ikinä välttämättä tullaan oikeasti löytäneeksi niitä, että tällaisissa jutuissa mä saan sen kokemuksen, että mun elämällä on arvoa ja että mulla on merkitystä. Enemmän sitä löytämistä kohti pitäisi päästä kulkemaan. Chatissäkin oli hirveän paljon kommentteja, että luksus pitäisi määritellä uudestaan ja elämänlaatu ylipäätään, miten se eroaa elintasosta.  Kyllähän kaiken keskiössä on myös, jos miettii tämän tarinankerronnan kautta, sekä yksilöt että yhteisöt kuluttamisen kautta on koko ajan tarinankertojia.

Mut tiedetäänkö me ollenkaan, minkälaista tarinaa me edes halutaan olla kertomassa? Otetaanko me ne tarinanpiirteet jostain ihan muualta, että ”ai tältä näytti hyvä elämä” ja ruvetaankin sitten sitä kertomaan omassa elämässämme. Että saisi sen otettua haltuun, mitä mulle tarkoittaa, että löysin, että itse asiassa tässä on aika hyvä olla. Tää on hirveän vaarallista puhetta, jos nykypäivänä puhuu näin, mutta eihän me yhteiskunnassakaan tehdä tätä. Jos miettii, että taloudella on nimenomaan välineellinen arvo. Sen pitäisi rakentaa jotain itsessään tärkeitä tavoitteita. Eihän se, että meillä on tavoitteena, että talouden pitää varmaan kasvaa ja that’s it, ilman, että määritellään tarkasti, että itseasiassa näiden asioiden piti kasvaa, vaikka talous samalla ei kasvaisi. Mikä on perille pääsemistä? Mikä on löytämistä? Yksilötasolla, kyllähän se meiltä kaikilta vaatii, että me ihan omassa arjessamme pystyisimme tulemaan löytämisen kokemusten äärelle ja myös siinä hetkessä oppimaan ehkä tunnistamaan itsestämme jotain, halutaan puhua aidosta minuudesta tai muuta, mutta tää on se, mitä se mulle tarkoittaa. Tää hetki on mulle luksushetki ja siinä on läsnä nyt tällaiset asiat ilman, että heti täytyy ajatella, että itseasiassa tää ei varmaan riitä. Lähdetääs vielä etsimään jotain muuta.

Tää on ihan iso ongelma. Jotenkin se ehkä kiteytyy siten, että väittäisin selkeästi meillä olevan hirveän vaikea luottaa, että tämä riittää, että minä riitän. Sitähän me ollaan koko ajan hakemassa, että tullaan nähdyksi, kuuluksi ja arvostetuksi. Löydetään, että onhan mulla väliä ja teinhän mä tän oikein.

[Arto:] Jos tuota saisi pikkasen lisää suomalaiseen elämään, että meillä olisi muutama prosentti enemmän sellaista fiilistä viikossa, että mä riitän tällaisenaan ja mun ei tarvitse olla jotain ihan muuta kuin mitä pohjimmiltani olen, niin olisiko hyvä? Tämän tyyppisistä asioistahan meillä ei hirveästi keskustella, koska ne ei liity narratiiviin, joka meillä on vallalla. Se on vähän surullista.

Mistä hyvässä elämässä on kyse, kun inhimillisten perustarpeiden tyydyttäminen on helpompaa kuin koskaan aikaisemmin? Viimeistään silloin siinä on kyse jostain muusta, mutta jo aikaisemmin siinä on kyse aivan jostain muusta. Me ollaan mielenkiintoisesti sivuttu asioita, ehkä sillä tapaa, että ei olla sanoitettu selkeitä ratkaisuja, mutta on kuitenkin viritetty ja houkuteltu löytämään erilaisia ratkaisutapoja. Tästä jää hyvä fiilis.

Mutta niin kuin tuossa Marja chattiin taisi laittaakin, jotta mentäis vanhan tradition mukaisesti niin nämä kahvit ei riitä, otetaan santsikuppi. Miten se tehdään?

[Marja:] No niin. Santsikuppi kumpuaa tuolta chatin aiheista. Tämä oli sinänsä hauska, kun oltiin poimittu sieltä yksi asia ja ihan niin kuin Mikko olisi lukenut meidän ajatukset, koska se liittyy tähän tarinankerrontaan. Joku chatissa sanoi viisaasti, että me ihmiset olemme tarinaolentoja ja tällä hetkellä kuluttaminen on osa tätä tarinaa. Joku toinen sanoi myös, pitäisikö meidän välttää kuluttajaa terminä vaikkapa ja sen sijaan puhua kansalaisista. Se ohjaa jo ajattelua. Me halutaan vaihtoehtoisia tarinoita.

Nyt olisi mielenkiintoista kuulla Mikon ja Julian tarjoamat omat henkilökohtaiset vaihtoehtoiset tarinat kuluttamiselle.

[Mikko:] Haluatko sinä, Julia, aloittaa?

[Julia:] Joo. Minähän lähdin tuossa omassa kirjassakin tätä hahmottelemaan, koska mun mielestä ei voi vaan kritisoida, pitää olla ratkaisuja, koska ratkaisut kuitenkin luo toivoa. Kaikki yhdessä tekeminen on mun mielestä ihanaa tarinaa. Jotkut on varmaan kuullut tästä Puistokatu 4 -paikasta, joka on tulevaisuuden ja toivon talo… Ei kun tieteen ja toivon talo. Siellä pidin tällaista vanhempien ilmasto- ja ympäristökeskustelupiiriä yhden vuoden ajan. Se lähti siitä, että mulla oli aivan hillitön ilmastoahdistus ja vähän tuli semmoinen olo, että en olisi oikeastaan saanut synnyttää mun lapsia tähän maailmaan. En niinkään ajattele, että se olisi mikään synti, vaan enemmänkin mietin niitä mun lapsia, mitä kaikkea niiden elämän aikana tulee tapahtumaan. Nyt mä olen tuonut ne tänne ja mitä niille tulee käymään. Hirveä pelko heidän puolesta.

Mutta sitten vuosi siellä keskustelupiirissä… Sinne tuli samanhenkisiä tyyppejä, mutta kaikki oli tosi eri taustoista. Oli citymaasturilla pihaan kurvaava espoolainen insinööri. Sitten oli lähihoitajaa, opiskelijaa ja taiteilijaa ja UPM:n metsäinsinööriä. Oli niin erilaisia tyyppejä ja kaikilla oli tää sama agenda, että näin ei voi jatkua. Meidän on pakko muuttaa tätä yhteiskuntaa. Kaikki oli siis vanhempia ja kaikki miettii omien lastensa tulevaisuutta.

Usein me jossain vaiheessa aina äidyttiin luomaan utopioita, mitä kaikkea voisi olla. Tosi usein päädyttiin siihen, että vähemmän töitä ja vähemmän rahaa kulutettavaksi. Ihmiset on onnellisempia. Itsekin teen yleensä neljän päivän työviikkoa ja sitten viidentenä päivänä käyn taidenäyttelyssä vaan haahuilemassa tai olen lasten kanssa. Olen päättänyt, että mä mieluummin vaihdan rahaa ajaksi.

Jos sitä alettaisiin pitää…Mä tiedän, että tämä jos joku on luksuspuhetta, että jos mulla on varaa kaikkien perustarpeiden jälkeen. Mutta kuten sanoin aikaisemmin, mun mielestä kuluttamispuhe pitää olla nimenomaan keskiluokalle ja rikkaille ihmisille, että heidän pitää muuttaa toimintaansa. Ei välttämättä pienituloiset.

Ehkä päinvastoin voisi tehdä, että veroja vähän nostettaisiin ja pienituloset saisivat vaikka vähän lisää rahaa yhteisestä potista. Mun mielestä jokaisen ihmisen pitää miettiä, mitkä on sellaisia itseisarvoisia onnenhetkiä mun elämässä. Sellaisia, jotka eivät ole välinearvoja johonkin seuraavaan asiaan, vaan ne ovat sellaisia, että tässä hetkessä mä oon niin tyytyväinen ja iloinen siitä. Nyt kun meillä on kaikilla kesä tässä takana, aika monet ihmiset on kesällä viettäneet sellaisia itseisarvoisia onnenhetkiä. Mulla ne ei koskaan liity siihen, että mä oon saanut ostettua jonkun tavaran tai tällaisen. Kyse on tosi usein siitä, että oon viettänyt jonkun merkityksellisen hetken joko jonkun mun läheisen ihmisen tai vaikka tuntemattoman ihmisen kanssa. Tai sitten mä oon istunut jossain metsässä ja katsellut järvelle ja on tullut semmoinen olo, että ”Ah. Nyt mä oon perillä.”

Pitää aina välillä miettiä, mikä on se, joka tuo sellaista. Me ollaan tarinaelämiä, mutta me ollaan myös sellaisia, että me mennään onnea kohti. Mikä olisi sellaista, joka toisi mulle, ei välttämättä hedonistista onnea vaan sellaista eudaimonista onnea, syvää rauhoittavaa onnea. Niitä hetkiähän ihminen elämässään kaipaa. Sellaisia ei välttämättä tule joka päiväkään, mutta kun sen tekee itselleen aina välillä selväksi, kaikki sälä siinä ympärillä muuttuu vähän merkityksettömämmäksi.

[Mikko:] Toihan on ihan tärkeä taito, että oppii huomaamaan niitä hetkiä. Mulla on itsellä nyt ollut tämä vuosi ehkä ja tämä kesä, on jotain tapahtumassa. On aika paljon lukenut eri jutuista. Asiat on olleet teoreettisesti enemmän selvillä, että tämmöisissä on merkitystä ja onnea. Nämä ovat ihmisille sitä sun tätä. Nyt mä paremmin tunnistan sen todeksi elettynä omassa elämässä. Hetkinen, tässä on jotain. Huomaan usein koiralenkillä esimerkiksi pysähdyn, että nyt on muuten tosi kaunista. Sitten kun tulee ajatus, että ei tässä hetkessä ole mitään erityistä, mutta onhan tässä. Tässä on itseasiassa tosi kaunista, on tosi hyvä olla. Antaa arvoa myös sille, jos löytyy semmoista jotain erikoista.

Mistä mä nyt oon tullut hirveän tietoiseksi, on, kun pyörittelee ajatusta, minkälaisiin tarinoihin mä yritän kiinnittyä kuluttamisen avulla, minkälaisia tarinoita mä kerron. Tulee tietoiseksi, että sitä ylipäätään tekee. Kun mä tyyliin vedän tämän paidan päälle, heti alkaa pyöriä… Melkein kuin tulisi joku kamera tuohon sivuun katsomaan, että tuolta se sit näyttää, joku näkee sen tällaisena ja tällainen Mikko siinä nyt tuli sitten eteen. Se tekee tällaisia juttuja. Kun tulee tietoiseksi tästä, mä huomaan, että kun jonnekin tyyliin alennusmyynteihin erehdyin läpikulkumatkalla ja vedin jonkun paidan päälle, hirveä tarinankerronta käynnistyi heti. Joku perushuppari päällä, heti alkaa kertoa, että tällaista ja tällaista sitten merkitsee ja sitten menin tonne ja toi näki sen ja sit se on tämmöistä ja tämmöistä…  Kun saa kiinni itsensä, että mitä mä teen, mikä tää tarina on ylipäätään, mitä mä tässä kerron? Onko tää totta vai kerronko mä tän nyt vaan itse itselleni ja yritän tehdä siitä jotain, mitä se ei välttämättä ollenkaan edes ole? Sitten se paita jäi sinne, en mä ostanut mitään. Jotenkin se on hauska huomata. Siinä vähän niin kuin verho tippuu, kun saa kiinni, että on ylipäätään oppinut sen tarinankerronnan mekanismin. Sitten huomaa kertovansa koko ajan jotain tämmöistä, mutta en mä tiedä, haluanko mä edes mennä tänne.

[Julia:] Joo toi on just toi, kun sen taian… Vähän niin kuin saduissa, jos sä et usko siihen noituuteen, sitten se ei oo totta. Jos sen näkee, on vaan silleen [irvistää] sekä omalla kohdalla että muidenkin kohdalla. Joskus, kun vaikka joku mun miespuolinen kaveri esittelee jotain sen uutta laitetta, mä oon vaan ”Sä oot nyt saanut tommoisen moottorisahan. Onko nyt sun elämä muuttunut radikaalisti parempaan?” Ei mulla tule yhtään se ”Wau. Jes. Onpa siistiä.”, vaan silleen ”Voi voi sua.”

[Taneli:] Mutta on se moottorisaha kiva, kun sen kanssa pääsee luontoon vähän riehumaan.

[Julia:] (nauraa)

[Taneli:] Ihan oikeasti. Ihan oikeasti. Julia, älä halveksi meitä miehiä, jotka rakentaa identiteettiämme metsätöiden kautta. Se on tärkeää ja siihen tarvitaan välineitä. Kokeilepa tehdä sitä pokasahalla. Ei onnistu.

[Mikko:] Samalla tähän täytyy sanoa, että siis onhan meillä jokaisella usein ne omat moottorisahamme. Ylipäätään, mikä se on. On helppoa, jos se ei ole itselle tärkeää, olla silleen, että ”Nyt on aika tuollaista turhaa” ja ”Voi sua pientä”. Sitten taas, kyllähän meiltä jokaiselta löytyy niitä, kun joku toinen tulisi sanomaan ”Ai uusi sohva sinne mökille, eikä” ”Et sä tarvitse semmoista.” Itse on taas silleen, että ”Mut onhan tää nyt kiva hei” ja ”Nyt mä voin soittaa sitä haitaria tässä”.

[Taneli:] Tätä voisi jatkaa, mutta aika loppuu, vai mitä Hilma? [Hilma:] Joo, nyt on kello pykälässä ja valitettavasti joudutaan keskustelut vähän pysäyttämään. Kiitos tämän aamun keskusteluista. Marja ja Taneli voisi kertoa sitten seuraavista aamukahveista.

[Taneli:] Joo ja muistutuksista puheenollen, käykää ykspilkkuviis.fi -sivulla ja tilatkaa uutiskirje. Sieltä tulee jälkijuttuja ja ennakkojuttuja aamukahveista ja kaikkea muutakin kiinnostavaa matskua kestävän elämän tiimoilta. Tää on ollut ihan superkeskustelu. Meitä on ollut koko ajan yli parisataa ihmistä. Chatti on ollut myös vilkas sen lisäksi, että tää on ollut erinomainen Julian ja Mikon dialogi Arton kanssa. Kiitos siitä.

Me jatketaan oikeastaan aika samantapaisella keskusteluaiheella eli 1,5 asteen elämäntavalla seuraavalla kerralla. Minusta tää keskustelu on ollut siksi ehkä niin hyvä, että kuluttamisen tematiikkaan on kaikkien niin helppo samaistua joko siksi, että olemme siinä niin intensiivisesti mukana tai emme pääse siihen mukaan. Se on tosi konkreettinen juttu. Musta tuntuu, että tää seuraava keskustelu 1,5 asteen elämäntavasta on vähän samantapainen. Siinä on mukana Jukka Kajan, joka on aktiivi Pro Vege ry:ssä ja Michael Lettenmeier, joka vetää EU-tasolla 1,5 asteen elämäntavan tutkimushanketta. Tervetuloa mukaan. Päivämäärä on, Hilma ja Marja, ensi kuun ensimmäinen tiistai. Mikäs se onkaan?

[Hilma:] 1.10. kello 8.30 alkaen.

[Taneli:] Siellä näemme.

[Arto:] Suurkiitokset kaikille. Tästä on hyvä jatkaa tätä päivää. Moi.

[Marja:] Kiitos.

[Taneli:] Moikka.