Kun koronapandemia jylläsi ja Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaksi tutkijaa ylitse muiden leikkasi tiedon veitsellä hälyn halki. He tulkitsivat meille epidemiologiaa ja kansainvälisen politiikan käänteitä tavalla, joka sai meidät melkein tuntemaan asiantuntijoiksi itsemmekin.
Ilman heitä suomalaiset olisivat huomattavasti alttiimpia aikamme kahdelle vitsaukselle, venäläiselle informaatiosodalle ja rokotekriitikkojen varttitotuuksille. Ja ilman heitä suomalaisten päätöksentekijöiden kyky toimia kriisissä tietoon perustuen olisi ollut heikompi.
Kun ajattelemme Mika Aaltolaa ja Mika Salmista, ajattelemme heidän persoonallista tyyliään. Sitten mielemme kytkee mielikuvaan tiedon.
Ihminen on sellainen. Me uskomme niitä, jotka herättävät luottamusta ja säteilevät inhimillistä heikkoutta ja vahvuutta välitetyn tiedon ohi.
Me Ykspilkkuviis Viestintätoimistossa uskomme tietoon, mutta melkein yhtä paljon uskomme tiedon välittäjiin. Se on tutkitusti oikea tapa, jos tiedon haluaa perille.
Suurissa ja pienissä tutkimushankkeissa pohditaan nyt paljon sitä, miten tutkimustieto vaikuttaisi yhteiskuntaan. Populismin ja osatotuuksien ilmapiirissä tehtävä on entistä tärkeämpi ja vaikeampi. Taloutta pitäisi uudistaa, demokratiaa ja osallisuutta vahvistaa, ja luonnon tuhoutumista hidastaa tietopohjaisesti, ankeuttajien armeijan vastuksesta huolimatta.
Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto on koonnut aiheesta Kohti vaikuttavaa tutkimusta -julkaisun (Schönach ym, 2025). Se kuvaa ansiokkaasti hyviä käytäntöjä, joilla tutkimustieto voi vaikuttaa yhteiskuntaan: dialogia, verkostoitumista, tilaisuuksia, somettamista… Nämä ovat hyviä rakenteita, mutta…
…tutkijan persoonasta oppaassa ei puhuta oikeastaan lainkaan. Kuitenkin persoona ja tyyli ovat tutkitusti tärkeimpien tekijöiden joukossa, kun punnitaan tutkijan uskottavuutta, vaikuttavuutta ja tiedon hyödyntämistä päätöksentossa.
Tanssilavalla loistaa kyltti ”Tutkijan haku”
Merkittävä määrä tutkimuksen vaikuttavuudesta syntyy kahdenvälisissä kontakteissa. Tutkimuksen mukaan virkahenkilöillä on tapana kääntyä suoraan itselleen tuttujen tutkijoiden puoleen saadakseen tutkimuksellista selkänojaa työlleen (Nutley ym, 2007). Nämä linkit syntyvät verkostotapaamisissa, mutta eivät itsestään. Ne edellyttävät, että tutkija näkee itsensä paitsi tutkijana, myös yhteiskunnallisena vaikuttajana ja tieteen yleistajuistajana.
Tutkijaakaan ei kukaan tule hakemaan tanssiin lämpiöstä. Tieteen ja vaikuttamisen tanssiin pääsee, kun sinne pyrkii. Lavalla paistaa nyt kyltti ”Tutkijan haku”.
Tutkittu tieto vaikuttaa yhteiskuntaan vasta, kun tutkija itse loistaa tiedon soihtuna informaatiosodan pimeydessä.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen tapahtuu myös median kautta. Siellä persoonan merkitys on entistä suurempi. Mediaa joskus vähätellään vaikuttamisviestinnän kanavana. Turhaan. Samaa televisiota, lehtiä ja internetiä päättäjät selaavat kuin muutkin.
Journalistinen media syö persoonallisia tutkijoita ahnaasti. Mikään ei ole koskettavampaa kuin ihminen joka tietää, ja samalla tunnustaa tietämyksensä rajat. Tutkija, joka onnistuu persoonallaan ruumiillistamaan tutkimuksen tuloksia ja sen inhimillistä kontekstia, on tavattoman arvokas linkki tutkimuksen ja päätöksenteon välille.
Voi, kuinka olenkaan kaivannut tällaisia tutkijapersoonia mediasyksyn maahanmuuttokeskustelussa!
Mediassa ei esiinny sattumalta tutkijoita, jotka kertovat sairauksistaan, ihmissuhdeasioistaan tai tunteistaan. He suorittavat siellä tunnollisesti yliopistojen ns. kolmatta tehtävää, tiedon jalkauttamista yhteiskuntaan.
Kiistat ovat hyvää kansanvalistusta
Tällainen personoituminen ei ole riskitöntä. Tutkijalla on riski joutua poliittisten kiistojen ja maalittamisen kohteeksi. Uskottavuus voi tulla nopeasti, mutta se voi myös mennä nopeasti. Tällainen tutkijan duuni on raskasta ja pahimmillaan hyvin epämiellyttävää. Moni ei sellaiseen vapaaehtoisesti ryhdy. Mutta kuka sanoi, että tutkimus olisi helppoa tai että yliopistoissa voisi piiloutua kammioihin?
Jos mediamyrskyyn joutuu, pilvessä on hopeareunus. Kiistat ovat parasta kansanvalistusta.
Juuri sellaiset kiistat, joissa tehdään tutkimusta väittelyn kautta näkyväksi, ovat potentiaalisesti erittäin tehokkaita tutkimuksen yleistajuistajia (Nutley et al). Kovin moni ei ehkä halua olla oman tutkijanelämänsä Ilmari Käihkö, Mika Salminen tai Timo R. Stewart silloin kuin mediarapa roiskuu. Mutta yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta rapaa takkiinsa ottava on tehnyt sankarityön.
Suomalainen tiedemaailma kaipaa instituutioita, jotka valmistavat ja suojelevat tutkijoita julkiseen keskusteluun ja kulisseissa vaikuttamiseen. Oman viestijäpersoonan löytymiseen tarvitaan koulutusta ja rohkaisua. Viestinnän ja vaikuttamisen osaamiskeskukset voivat sparrata tutkijoita keskitetysti. Hankkeiden ja yliopistojen johdon ymmärrys ja vankkumaton tuki moniarvoiselle julkiselle vaikuttamiselle täytyy iskostaa yliopistojen genomiin.
Ja kun tutkijaa ryöpytetään julkisuudessa väitetyn virheen tai mokan vuoksi, yliopiston johto kutsuu koko tiimin koolle ja poksauttaa samppanjakorkin läpi rehtoraatin kattokruunujen. Lisää tätä! Sillä juuri nyt tiede tekee ihmeellistä valaisutyötään kansan sielussa.
Tieteellinen tieto on kuin ruoka jota maistellaan
Vaikuttajapersoonan ei tarvitse olla samanlainen kuin toisten. Yksi voi olla loistava kynänkäyttäjä, toinen somettaja, kolmas armoitettu puhuja. Tärkeintä on, että tieto virtaa ihmisen läpi ja saa siitä kiinnostavaa lisämakua. Tieteellinen tieto on kuin ruoka, jota ihminen maistelee ja hyväksyy tai hylkää (Bucchi, 2013).
Tutkijan ei välttämättä tarvitse nauttia sapelinkalistelusta. Hän voi myös nousta päivän kiistojen tuolle puolen ja osoittaa kohti yhteisiä, ylväitä päämääriä. Näistä piirteistä tunnistamme esimerkiksi kestävyystieteen yleistajuistajan professori Arto O. Salosen ja filosofi Esa Saarisen. He puhuvat kauneudesta, ylväydestä, rakkaudesta ja ukkeleista tavalla, joka on tunnistettavaa, samastuttavaa ja herättää uteliaisuuden tieteeseen.
Kutsukaamme tätä ominaisuutta vaikka karismaksi – tieteiden kuningattaren eli teologian kielellä. Siis armolahjaksi. Se on osittain sisäsyntyinen, mutta usein myös kovan harjoittelun kautta saavutettu kyky puhua seurakunnalle palavin sanoin.
Suomalaisen tiede hyötyy tietysti laatujulkaisemisesta, verkostoitumisesta, dialogista, aamukahveista, ja tiedekulman väittelyistä. Mutta tiede ei saavuta niissä mitään kovin vaikuttavaa, ellemme onnistu valmentamaan näihin tilanteisiin vaikuttavuudelle omistautuneita persoonia.
Vasta heitä kuultuamme haluamme kaikki liittyä tieteen eripuraiseen mutta ah, niin karismaattiseen seurakuntaan.
Kirjoittaja on FT ja Ykspilkkuviis Viestintätoimiston toimitusjohtaja, joka on opiskellut teologiaa 47 opintoviikkoa.
Lähteet:
Bucchi, M. (2013). Style in science communication. Public Understanding of Science, 23(8), 904–915. https://doi.org/10.1177/0963662513498202
Nutley, S. M., Walter, I., & Davies, H. T. O. (2007). Using Evidence: How Research Can Inform Public Services. Bristol: Policy Press.
Schönach, P., Helenius, J., Kurki, M., & Salmi, A. (2025) Kohti vaikuttavaa tutkimusta: kokemuksia ja käytännön neuvoja strategisen tutkimuksen hankkeille. Helsinki: Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN)
